Suomalaisia naisia on hyvin paljon New Yorkissa. Niitä on enemmän kun miehiä. Ne ovat ylipäänsä palvelijoina amerikkalaisissa perheissä. Ja ne ovat verrattain edullisessa asemassa: ei niiden tarvitse niinkun miesten olla viikkoja ja kuukausia etsimässä ja odottelemassa töitä, vaan tavallisesti saavat sen oitis, sillä paikkoja on enemmän kun palvelijoita. Jos panee ilmoituksen etenkin keväisin ja syksyin amerikkalaiseen sanomalehteen, että siellä ja siellä olisi suomalainen tyttö, joka haluaisi palveluspaikkaa, niin saattaa kymmenittäin herrasväkeä käydä tätä heille pyytämässä. Ja vaikka ilmoituksessa mainitsee, että tyttö on vasta maahan tullut eikä osaa englanninkieltä, on hakijoita sittekin runsaasti.
Enemmän kun ilmoitusten kautta välitetään palveluksen saantia palvelushankintatoimistoissa. Siellä palvelustytöt istuvat odottelemassa, kun rouvat ja herrat käyvät tarjoamassa paikkoja. Tavallisesti palvelusta hakevan tytön osaksi jää valitseminen, jota vastoin rouva saa olla tyytyväinen kuka heille vaan tulee. Tarkkaan otetaan huomioon montako henkeä on perheessä, onko muita palvelijoita, onko renki kantamassa sisään kivihiiliä, pestäänkö pyykit kotona ja onko erityistä pesijätä j.n.e. Useimmiten ei täällä toimistossa vielä asiaa ratkaista, vaan rouva tai herra, joka on tyttöä pestaamassa, antaa sähkövaunurahat ja tyttö käy katsomassa tarjottua paikkaa. Hän saattaa olla vuorokauden siellä, katsella emännän luontoa, ruuan hyvyyttä ja palvelijattarelle määrättyä kamaria. Jos ne eivät tyydytä, palaa tyttö takaisin toimistoon valitsemaan toista paikkaa.
Amerikka on naisten paratiisi, sanotaan. On se, varsinkin palvelusnaisiin nähden. Oikein täytyy ihmetellä amerikkalaisen rouvan kärsivällisyyttä opettaessaan esimerkiksi vasta Suomesta maalta tullutta tyttöä. Tyttö ei saa kielestä mitään selvää, ei tunne ruuanlaitosta, ei osaa mitään amerikkalaisen maun mukaista. Opetuksen täytyy tapahtua kädestä pitäen, viitteloimalla. Siitä tyttö alkaa oppia tärkeimpiä sanoja kielestä ja tottuu laitoksiin. Ruuan laitoksen suhteen Amerikassa ei olla niin suurvaateisia kun herrasväessä yleensä Suomessa. Vähemmillä sekoituksilla se ruoka syntyy.
Palvelusväellä täytyy olla oma kamarinsa, kyökissä ei makuuteta. Vähintäänkin yhdeksi illaksi viikossa pitää palvelijan puolelta päivin päästä ulos vapaaksi huvitteleimaan. Jos talossa on vaan yksi palvelija, hoitaa rouva itse silloin taloustehtävät. Ja joka ilta jälkeen kello 7 tai 8 on palvelija vapaa talon työstä ja saapi tehdä omia töitään tai lähteä tuttaviaan tervehtimään. Tavallisesti tytöillä on vapaina iltapäivinä joka toinen torstai ja joka toinen sunnuntai.
Palkkaa maksetaan palvelustytöille seuraavasti: sisäpalvelijalle 14—16 dollaria kuukaudessa, keittäjättärelle 18—20 dollaria ja pesijättärelle 20—24 dollaria. Vasta maahan tullut siirtolaistyttö saapi tavallisesti ensimmäiseltä kuukaudelta 8 dollaria. Pian se sitte nousee 10 dollariin. Löytyy suomalaisia palvelijattaria muutamia, jotka saavat aina 30 dollaria ja enemmänkin palkkaa kuukaudessa. Olen kuullut erään suomalaisen tytön, joka palvelee yhdellä Vanderbiltilla, saavan palkakseen 75 dollaria kuussa. Mutta se on tavatonta. Suomalainen tyttö, joka palveli miljoonainomistajalla Gouldilla ei saanut läheskään niin paljoa. Lännessä maksetaan paikoin hiukan parempia palkkoja kun New Yorkissa.
Jos suomalaiset neitosemme New Yorkissa tahtoisivat säästää, voisivat he palkka-ansioistaan koota hyväsesti vanhan päivän varalle. Ja onkinhan niitä koko joukko säästäviä, joilla on muutamien vuosien säästöinä useita satoja dollareita. Mutta iso osa tytöistämme ei ole niin halukas säästämään. Moni palvelee vaan muutaman kuukauden saadakseen sitte laiskehtia yhtä kauvan ja kuluttaa säästöt. Vaatetukseen kuluu myös hyväsesti, sillä neitoset ovat hyvin puettuja, mutta siitä ei ole mitään sanomista, sillä maassa maan tavalla.
Kun nyt olemme käyneet läpi suomalaisten ansio- ja työpuolet New Yorkissa, heittäkäämme yleinen silmäys heidän henkisiin rientoihinsa, "yhteispyrinnöihin", niinkun niitä Amerikan suomalaisten keskuudessa kutsutaan.
Huomattavimman ja siunauksellisimman vaikutuksen tässä suhteessa on tehnyt Suomen Merimieslähetys asemansa kautta. Se on vaikuttanut paikkakunnalla vuodesta 1887. Sitä ennen oli kyllä jo suomalaisilla seurakunta ollut ja olivat ostaneet kalliinlaisen kirkonkin. Mutta he onnistuivat saamaan sopimattoman henkilön papikseen, ylioppilas J. W. Lähteen, ja osaksi sen sekä osaksi liian suurten maksujen vuoksi menetettiin kirkko, ja seurakunta hajosi. Tämä olisi kauvaksi ajaksi tympässyt seurakuntaharrastuksen, ellei Merimieslähetys olisi ruvennut seudulla työskentelemään. Vaikea oli saada ensin kansalaisia kokoon, mutta vähitellen ne liittyivät lähetykseen. Viime aikoina lienee Lähetyksen seurakuntaan kuulunut lasten kanssa kaikkiaan noin tuhat henkeä.
Kun yhteen aikaan kuului puheita, että ehkä Merimieslähetys lakkauttaa toimensa New Yorkissa, alkoivat Brooklynin puolella asuvat suomalaiset varusteleutua ja muodostivat erityisen seurakunnan (silloin ei vielä Lähetyksen yhteydessä järjestettyä seurakuntaa ollut). Kun suomalaisia lisääntyi paikkakunnalle (nyt on suomalaisia Suur-New-Yorkissa ja sen lähimmässä ympäristössä noin 4,000), säilytettiin tuo seurakunta, vaikka lähetyskin jatkoi toimintaansa. V. 1897 ostivat Brooklynin suomalaiset itselleen kirkon, maksaen siitä 2,800 dollaria, josta osa on vielä velkana, mutta johon hintaan joku tuhatkunta dollaria kerättiin lyhyeen aikaan ihmeteltävällä uhraavaisuudella (yhtenä ainoana iltana tuli lahja-antia noin 600 dollaria).
Osaksi tästä innostuneina Lähetysseurakunnankin jäsenet rupesivat puuhaamaan itselleen omaa kirkkoa, sillä näihin asti on käytetty jotenkin kallisvuokraista hyyryhuoneustoa; nykyisestä kirkosta maksetaan vuokraa noin 1,000 dollaria vuodessa. Keräys pantiin toimeen ja yhtenä iltana tuli uhrauksia vähän yli 1,000 dollaria. Mutta kirkon hankkiminen New Yorkin puolella on paljon vaikeampi kun Brooklynissa, sillä maa aijotuilla paikoilla on hyvin kallista. Asia on tätä kirjoittaessa vielä valmistumassa.