— Enkös ollutkin oikeassa, lausui vaimo yhtä tyytyväisenä, — kun sanoin, ettei ole mitään huolehtimisen syytä. Kaikki kääntyy parhain päin. Niinhän on tapahtunutkin. Eikös olekin meillä ollut hyvä onni siitä lähtien, kun saavuimme tähän maahan? Kuka aatelismies meistä välitti Ruotsissa? Mutta täällä — ei tarvitse muuta kuin Dalbo tahtoo, niin hän heti saa. Ja mitä tuleekaan, kun Stina on komentajan puoliso?
— Kas vain äitiä, naurahti Dalbo. — Hän näkee itsensä jo siirtokunnan ensimmäisen miehen anoppina ja aatelismiehen isoäitinä. Älähän anna ylpeytesi viedä kovin pitkälle.
— Toivon, että voin olla samalla hyvä kristitty ja ylpeä asemastani. En koskaan halveksi muita ihmisiä sen vuoksi, että Jumala on nostanut minut suurempaan arvoon. En halveksi, vaikka muut niin tekisivätkin, vakuutti Dalbon emäntä.
Nyt kuului askeleita eteisestä. Pian olivat Erkki ja Stina sisällä. Nähdessään Erkin riemastuneen ilmeen sekä Stinan punehtuneet kasvot, vanhukset arvasivat mistä tuli kysymys.
— En tiedä kuinka sanani sievästi sovittaisin, alkoi Erkki. — Voin vain lyhyesti mainita sen, että Stina ja minä rakastamme syvästi toisiamme ja olemme päättäneet kestää elämämme kohtalot yhdessä.
Stina tiesi, että tämä ilmoitus oli pettymys hänen vanhemmilleen, ja hän oli siitä pahoillaan. Äitiparka — hän näki suuruuden unelmansa särkyneinä.
— Stina ei voi näin työntää luotaan onnea, joka hänelle on tulossa, alkoi äiti, mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä Stina kiersi kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:
— Äiti, rakas äiti. Minä tiedän, että te olette uneksinut toista tulevaisuutta minulle. Te rakastatte minua ja tahdotte minut onnelliseksi. Niinhän? Uskokaa minua, minä en koskaan tulisi onnelliseksi miehen kanssa, joka pian huomaisi ottaneensa halpasäätyisen vaimon. Minä en ole hänen vertaisensa. Erkistä saatte hyvän pojan. Me olemme nuoret ja pystymme rakentamaan mitä parhaan tulevaisuuden. Hän on säädyltään meidän vertaisemme.
Dalbo itse oli niin hämmentynyt, ettei voinut ensin mitään puhua. Hän vain tuijotti nuorta paria ja oli ilmeisesti hyvin tyytymätön. Vihdoin hän katkaisi äänettömyyden. Hänen sanansa olivat ankarat ja niiden sävy ei sietänyt vastaväitteitä.
— Kunnon mies kysyy tyttöä ensin vanhemmilta. Hän ei varkaan tavoin vie tytärtä äidiltä ja isältä. Hänen häpeänsä on sitä suurempi, kun tyttö on jo toiselle luvattu.