Ajo alkoi ja hirvi pakeni Isonjoen laaksoa kohti. Metsästäjät, Pekka, Erkki, Paavo ja Luukas, olivat jo monta tuntia samonneet Killin haukunnan jälestä, kunnes saapuivat mäelle, josta aukeni iso laakso. Heidän edessään olivat ruotsalaisten pellonviljelijäin taloryhmät, jotka olivat ketjussa pitkin laaksoa. Isojoki kierteli peltojen välissä.
Metsästäjät pysähtyivät.
— Tokkohan me lähdemme kauemmas, epäröi Luukas. — Hirvi pyrkii joen yli vastakkaiseen metsään. Jos tahdomme sen saavuttaa, täytyisi meidän mennä poikki ruotsalaisten peltojen. Minua ei huvita niitä lähestyä tänä aikana.
Miehet jäivät pitämään neuvottelua.
— Jos meidän on laakson yli mentävä, suunnitteli Erkki, — on etsittävä paikka, missä metsä ulottuu joelle saakka. Näin voimme ruotsalaisten huomion välttää.
Pekka ei ollut halukas luopumaan hirvenajosta. Killi kaikkein vähimmin. Koira oli saatu vähäksi ajaksi rauhoittumaan, mutta ennen kuin miesten neuvottelu oli päättynyt, juoksi se metsästä laaksoon ja alkoi kiihkeästi haukkua.
Hirvikin oli epäillyt lähtisikö laakson aukeille. Mutta kun se kuuli Killin kiihtymyksen, vavahti se säikähdyksestä, kohotti päänsä pystyyn niin että sarvet koskettivat selkää ja kiiti nopeata vauhtia joelle. Metsämiehet huomasivat sen luonnollisesti. Pekka tarttui pyssyynsä ja lähti juoksemaan mäkeä alas. Hänen metsästysintonsa voitti varovaisuuden.
— Älä kulje joen yli aukealta, huusi Erkki jälkeen. — Tuolla sivummalla ulottuvat metsien reunat koskeen.
— Emme nyt enää voi salata metsästystämme ruotsalaisilta, huomautti Luukas. — Killikin jo tekee sen tunnetuksi. Sen haukunta kuuluu kylälle. Minä seuraan Pekkaa. Mene sinä ja kierrä kosken kautta, jos hirvi sattuisi kääntymään sinne päin.
Luukas ja Paavo lähtivät Pekan jälkiä. Hirvi ui joessa ja koira pian sen jälkeen.