Kauan oli hän kulkenut, kun näki tulisoihdun valoa puitten välissä. Sillä kohdalla oli kahden suon välinen kuiva kannas, jossa korkeitten puitten alla kasvoi tiheätä kuusinäreikköä. Hän huomasi parhaaksi vetäytyä puitten suojaan, kunnes keksisi mitä väkeä tulijat olivat. Kuului koiran haukuntaa. Se oli löytänyt jäniksen jäljet ja hyppäsi niiden ohjaamana suon poikki. Ei se ollut Killin ääntä. Eikä hirvikoira jänistä aja.
Tulijat, joukko miehiä, olivat myös joutuneet suon reunaan, mutta eivät lähteneet sen yli kahlaamaan. He etsivät kuivempaa paikkaa päästäkseen toiselle puolen. Ja niin he tulivat kannasta kohti. Erkki erotti tulijoista vihamiehensä, punatukkaisen, joka kantoi soihtua. Hänen jälessään tuli Stinan isä sekä koko joukko. Joillakin oli kannalmukset selässään.
— Huono on hirvikoiraksi Prisse, kun lähtee jäniksiä ajamaan, kuuli
Erkki Dalbon puhuvan. — Ei olisi pitänyt suomalaista koiraa ampua.
— Hyvin jouti mennä yhdessä isäntäväkensä kanssa, murahti punatukkainen. — Suomalainen isäntä ja suomalainen koira ovat samaa maata. Minä tunnen sen puremat vielä pohkeessani.
Erkki piilottautui puiden suojaan. Häntä puistatti. Joukkue kulki hänen ohitsensa. Hän huomasi Gustafin toisessa kädessä komeat hirvensarvet. Yhdellä kantajalla oli selkätaakkana hirvennahka, parilla ehkä hirven lihat. Toisilla oli pari pyssyä olkapäillä. Punatukkainen käveli jonkunverran ontuen. Joillakin näkyi veritahroja.
Olisivatkohan todella ampuneet hirven, tai olisiko se… niin, olisiko se sama hirvi, jota Erkki tovereittensa kanssa oli mennyt metsästämään? Mutta missä toverit olivat? Vankina ei heitä näkynyt.
Hän lähti liikkeelle vasta sitten kun ruotsalaiset olivat häipyneet metsään. Hän koetti pitää sitä suuntaa, mitä miehet olivat tulleet.
Yö oli pitkälle kulunut. Kuu oli noussut, ja aamukajastustakin jo havaitsi. Erkki käveli ja tarkasteli ympärilleen. Metsässä eläneenä oli hänellä tarkka silmä. Hän näki suossa metsän reunassa vasta astuttuja jalan jälkiä. Tästä he ovat kulkeneet, nuo vainolaiset, hän ajatteli. Hän piti jälkiä silmällä, ja kun oli vielä kotvasen astunut, näki hän sammalessa virsun jäljet. Tästä on suomalainen kulkenut. Hän silmäili eri tahoille. Tuossa on sammuva nuotio. Sen ääressä ei ollut mitään paitsi ruuan tähteitä. Tämä on ollut ruotsalaisten majapaikka. Hän käveli ja katseli… toinen nuotio, sammunut, on tuossa. Hän tunkeutui pensaiden lävitse sinne, ja hänen silmiään kohtasi kauhistava näky. Tuossa on Paavo kuolleena verissään! Ja tuossa on Pekka, päässä ammottava haava. Kiivas oli temmellys ollut, havut ja sammaleet olivat hajaantuneet hujan hajan. Ja Killi, kunnon koira, siinä sekin makasi kuolleena, vieläkin ikenet irvissä ja karva pystyssä kiukusta. Luukasta ei näkynyt.
Erkki kokosi ajatuksiaan. Hänen oli vaikea uskoa tapahtumaa todeksi. Mutta todistukset olivat silmien edessä. Hän tunsi kuinka hän vihasi ruotsalaisia. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Ja murhaajajoukon johtajana oli mies, jonka tytärtä hän oli muutama tunti sitten suudellut hellästi!
Hän lähti tarkastamaan ympärystää, näkyisikö Luukasta. Ehkä hän olikin pelastunut. Veriset jäljet joita ei ollut vaikea seurata, johtivat suon reunalle. Kuusen juurella oli ihminen. Suurin osa ruumiista oli lähteessä. Ainoastaan pää ja hartiat nojasivat jäätyneeseen sammaleeseen. Siinä oli Luukas, kuolleenako vai tajuttomana? Erkki nosti onnettoman kylmästä vedestä ja veti maalle. Luukas avasi silmänsä ja vilusta väristen sanoi heikosti melkein kuin houraillen: