— Astukoon hän sitten esiin vastaamaan. Sinulla ei ole puhevaltaa, komensi vouti.
Vanha vaari astui pöydän ääreen. Hän oli monissa tuulissa ja tuiskuissa ollut, oli jo Suomessa herrojen kanssa kinaa pitänyt, taistellut heitä vastaan aina korkeimpiin asteisiin saakka.
— Mistä minun vastata pitäisit Siitäkö että olen korpea perkannut ja leipää ottanut sieltä, missä ei ennen ole Jumalan jyvää kasvanut?
— Onko lupakirjaa kivahti vouti.
— En katso tarvitsevani mitään kirjoja, murahti vanha mies kohottaen ylpeästi päätään.
— Kun ei ole kirjoja, pois talosta, julisti vouti. Ukon veri kiehahti.
Hän oikaisi itsensä koko pituuteen.
— Katsokaa raivattuja aukeamia, katsokaa tätä taloa, eikö se kaikki osoita omistusoikeutta. Katsokaa verokirjoista, eikö sieltä löydy Marttilan nimi ja eivätkö verot ole säännöllisesti maksetut.
— Sinulla ei ole oikeutta tähän asumiseen, väitti virkamies.
— Vai ei ole oikeutta! huudahti ukko. — Tiedä se, en ole tänne omin lupineni tullut. Itse kuninkaalta olen luvan saanut. Sinunlaisia herroja en ole palvellut ennenkään, enkä palvele nytkään.
Vanhan vaarin esiintyminen kävi kovasti voudin sisulle. Hän olisi tahtonut miehen rusentaa, mutta näki edessään tavallisuudesta poikkeavan talonpojan, joka tiesi mitä sanoi. Hän näki, että tässä oli kova kovaa vastassa, ja niin hän koetti hillitä itseään.