Ennenkuin Stina ehdittiin kantaa tupaan, tuli vanha Dalbo portailla vastaan.
— Mikä hätänä? Mitä on tapahtunut? kysyi hän.
— Stina oli hypännyt koskeen. Suomalainen pelasti, selitti äiti.
Mielikuvituksessaan hän oli tapahtuman näin rakennellut.
Jäätymäisillään olevat vaatteet riisuttiin tytön päältä ja hänet pantiin lämpimään sänkyyn. Stina sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi. Mutta muuten oli hänen hyvä olla.
Häärätessään vuoteen ympärillä äiti puhui isälle:
— Stina on viime aikoina ollut niin kummallinen ja synkkä. Kyllä hän nyt sairastuu. Me emme voi hänelle puhua häiden valmistuksista. Ne täytyy lykätä tuonnemmaksi. — Hän siveli tyttärensä kelmenneitä poskia ja silitti kosteata tukkaa.
— Odotetaan kuinka käy, taipui Dalbo. — Vielä on aikaa.
Stina sairastui todellakin. Tiedotonna hän houraili punatukkaisesta, murhaajasta, miehestä, joka tahtoi häntä suudella, koskesta, Amerikasta…
Kun hän näin väikkyi elämän ja kuoleman välillä, oli häiden valmistelu luonnollisesti lykättävä tuonnemmaksi.