Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään ja asia oli kaikin puolin valmis.
Sen jälkeen jatkettiin illanviettoa tavalliseen tapaan…
* * * * *
Vinhaa vauhtia viskelee esimiehen ruuna kirkonkylää kohden, missä junaan noustaan ja huristetaan kaupunkiin.
Kerran ennen on esimies ja Sanna kaupungissa käyneet, Anni ei kertaakaan, joten paikka on jokseenkin outo heille. Hakemalla täytyy hakea, lukea puotikylttejä ja katsella akkunoihin sullottua tavaraa jos mielii jotain löytää. Aikaa se katseleminen tottumattomalta vie, pian siinä pyörähtää puolituntinen yhdenkin akkunan ääressä, ja kun niitä on kymmeniä, saattaa siinä päivä kulua ihan huomaamatta.
Onneksi on esimies niitä miehiä, jotka eivät turhuuksia töllistelemään jääne, vaan syrjäkatseen viskaavat ja toiselle kiirehtävät. Kaikkein pahimmassa pulassa on Anni, joka ensikertaa kaupungin ihmeitä näkee. Viimeisenä katua astuu ja kun oikein erityistä huomaa, ei tiedä pitäisikö seurata toisia vaiko jälelle jäädä. Pelottaa kuitenkin oudossa paikassa yksikseen heittäytyä, joten täytyy vastahakoisesti kiirehtiä toisten jälkiä.
Pian kuitenkin huomaa Sanna kadun toisella sivulla akkunan, joka on täpötäyteen sullottu hattuja, hansikkaita, päivänvarjoja, kravatteja, kauluksia, kalvosimia ja sen semmoisia pieniä tarpeita. Hienoilta näyttävät paikat ja tavarat, niin että panee epäilyttämään tokko ollenkaan sisälle uskaltaa.
— Eihän pahemmin käy kuin on luotu — tuumii esimies, tarttuu ovenripaan ja astuu naisineen sisään.
— Mitä pitäisi olla? — kysyy neiti pöydän takaa.
Kulmalalaiset eivät huoli kiirettä vastaamisensa kanssa pitää, katselevat vaan rauhallisesti ympäri puotia.