— Fyi fan… du suuri rackare!… patrul, patrul! — huusi akka lumessa kieriellessään.
Toiset ammattitoverit eivät voineet muuta kuin nauraa, katsellessaan kuinka suurella vaivalla virkaveli lihavaa ruumistansa pystysuoraan sovitteli.
Pirttimäki vilkasi kadunkulmassa taakseen, suu meni mukavaan hymyyn, läimäytti lauhkeasti ohjaksien perillä Poikaansa ja katosi väkijoukkoon.
Pirttimäkeä taisi hiukan pelottaa muijan suuri ääni. — Kukatiesi lähettää poliisin niskaani ja sakottaa, mutta sakottakoon, sakotan takasin, ei tarvitse tulla rekeäni nuuskimaan — tuumi hän.
Kun Pirttimäki saapui torille, oli se jo puolillaan väkeä, ostajia vähän, myyjiä sitä enemmän. Keski tori oli hevosia täynnä, joten Pirttimäen täytyi ajaa laitapuoleen, syrjäiseen paikkaan, jonne ostajat tuskin viitsivät jalkojansa vaivata. Sinne, lähellä heinäkuormia ja lehmäkauppiaita asettausi hän kuormineen kaupantekijää odottelemaan.
Linnut ja vasikannahat tekivät pian kauppansa, mutta voi oli vielä kajoamatta. Oliko liian korkeat hinnat, vai mikä lie kun ei kelvannut?
Kynnen vakoja kyllä näkyi runsaasti olevan, oli hintojakin kysytty, mutta kauppaa vaan ei ollut tullut. Harmittaa tahtoi ainainen maisteleminen ja kyseleminen, kun sitä kauppaan ei silti päässyt. Kiirekin jo alkoi hätyyttää, sillä tornikellon kullanväriset viisarit kiipeilivät jo lähellä 10:ntä. Pirttimäki päätti myydä voinsa mihin hintaan hyvänsä, kun vaan eron saisi. Ja saihan siitä eron, tähän vuoden aikaan sentään tavallisesti kelpasi. Ostajiakin sattui, Pirttimäki otti mitä annettiin. Kauppa kävi kuin siimaa ja rahat tulivat kuin ilmaseen. Pytty pytyn perään tyhjentyi ja kukkaro hopeasta pullistui.
Kello jo näppäili 10:ntä, mutta suurin pytty oli vielä reessä.
Olisi tehnyt mieli palottaa se, mutta ei uskaltanut näin torilla, eikä kokonansa näyttänyt kelpaavan. Mitä jos jättäisi myömättä? — Mutta mitä sanoo akka kotona, kun paraan pytyn takasin vien? — tuumaili Pirttimäki.
Mutta pelastaja saapui. Suurivatsainen torimuija, pullea rahalaukku kupeella, lähenee Pirttimäen kuormaa.