— Mutta jäädään tänne, täällä on kyllin työtä, eikä puutetta ole vielä päivääkään nähty — rukoili Liisu.
— Niin kyllä, mutta me menemme vaan muutamiksi vuosiksi, kokoamme rahaa ja sitten rikkaina palaamme. Puhuivat että ansaitsevat nykyään siellä 2:n ja 3:n dollarin päiväpalkkoja. Ajattelepas sitä rahasummaa!
— Mutta jos ei saisikaan työtä, kuluttaisimme lainatut rahamme ja sitten kuolisimme nälkään ja viluun.
— Ee — ei, työtä kuuluu saavan, ja niinkuin sanoin, palkka on hyvä.
— Mutta se palkka saattaa mennä sitä myöten kun se tuleekin, säästöt eivät kasva ja niin palaamme yhtä köyhinä, ellei köyhempinä takaisin; jollemme jo sitä ennen ole tulleet sinne vieraan maan multaan haudatuiksi.
— Kyllä sellaisesta summasta aina täytyy säästyä vaikka eläisikin vähän komeammin; ja jos kuolema tulee, niin tulee se täälläkin ja sama kait se on missä sitä ihminen henkensä heittää.
— Voi Matti, tahtoisin paikalla kuolla, jos tietäisin, etten tähän omaan, rakkaaseen synnyinmaahan kuolemaan pääse.
— No kyllä sinä tänne pääset, emme sinne iäksemme jää… älä tuota nyt suremaan rupea.
Liisu huomasi että oli turha ruveta Matin kanssa väittelemään. Mutta hän myöskin samalla toivoi, että kun uusi päivä koittaa, silloin ei enää Ameriikkaa muistetakaan, vaan uusilla voimilla, uudella innolla käydään työhön käsiksi ja rakastetaan yksin vain tätä omaa Suomeamme.
Liisu piti siis Matin puhetta vaan hetkellisten ajatusten purkauksena, joka kyllä itsestänsä unehtuu ja häviää, kun vaan saa oikein nukkua ja selvitä. Siksi ei Liisu erityistä arvoa Mattinsa tuumille antanutkaan.