— On minulla osoite — vastaa Liisu rohkeasti.
— Jos onkin, mutta kun te tulette Ameriikkaan, ei kukaan teitä ymmärrä, ettekä te heitä, kuljette niinkuin mykkä ymmärtämättä yhtään sanaa; joudutte väärälle tielle, eksytte suureen maailmaan ja silloin olette hukassa. Kukaan ei teitä tunne, ei neuvoa taida, rahanne loppuvat ja te kuolette viluun ja nälkään. — Ja jos miehenne löytäisittekin, oletteko varma, että hän voisi teidät kunnollisesti elättää ja jälleen kotimaahanne saattaa?
— Kyllä hän voisi…
Miehenne on lähettänyt teille 80 markkaa, se jo todistaa minne rahat ovat menneet ja minne ne vastakin menevät. Vai luuletteko voivanne hänessä muutosta vaikuttaa?
— En tiedä — vastasi Liisu epäillen.
— Minä varoitan teitä vaimo, älkää lähtekö. Kun laiva laiturista alkaa liikkua, kadutte te katkerasti; mutta se on jo silloin myöhäistä… Te tulette hyvin toimeen täällä armaassa kotimaassa, koska olette niin suuren summan itsellenne hankituksi saaneet, että olette matkalle voineet lähteä. — Herrasmies keskeytti puheensa ja katsoi väkijoukkoa, joka huutaen ja telmien alkoi nousta laivaan. Katsokaa tuonne! — sanoi hän ja osoitti rantaan — kaikki nuo ovat isänmaansa pettureja, isänmaansa kavaltajia, jotka hiellä ja verellä ansaitun maan, köyhän, mutta armaan Suomi-äidin hylkäävät, käyvät työhön vieraaseen maahan, muita ja itseään rikastuttaakseen. Minä en heitä suomalaisiksi uskoisi, ellen näkisi noita tuttuja kasvoja, joita kotipelloilla jo lapsuudesta asti olen näkemään tottunut, ja ellen kuulisi heiltä sitä rakasta kieltä, joka tällä maalla jo tuhansia vuosia on kaikunut. Veljiä ja siskoja ne minulle ovat, mutta minun täytyy sanoa, että häpeän heitä siksi tunnustaa, katsellessani, miten he maansa, vanhempansa ja ystävänsä jättävät. Olisi parempi, että tuo laiva kalliine lastineen tuonne kotilahteen vaipuisi, kuin että se sen vieraan maan rantaan purkaa. Silloin olisi edes heidän hautansa täällä synnyinmaassa, jonka päällä kotilaine laulaisi ja rannan kuuset kaihojaan kuiskailisivat…
Niin sinne he menivät, jotkut heistä palaavat raihnaisina, raajarikkoina, väsyneinä; mutta useimpien hauta on siellä vieraassa mullassa muukalaisten rinnalla.
Sinnekö tekin vaimo kuolemaan lähdette, sinnekö viette tuon kauniin lapsenne muukalaistumaan?… Elkää lähtekö, elkää jättäkö synnyinmaatanne, omaisianne, ystäviänne… Elkää lähtekö, täällä on paljon onnellisempi elää… Jääkää tänne Suomeen pikku tyttönne kanssa!
Herrasmies nosti Annikin korkealle ilmaan, katseli hänen sinisiä silmiään ja sanoi: — Ameriikkaanko sinäkin pikku kyyhky lähdet?
Tyttö ei vastannut mitään, rimpuili vaan oudon herrasmiehen sylissä, kunnes viimein pääsi vapauteen, äitinsä turviin.