Siellä erämaan keskellä, tumman salon rauhaisassa helmassa, siellä se on minun kaunis, kaivattu metsäjärveni.
Ajotiet eivät sinne kesäisin kulje, eivät päätänsä järven rantaan puske, eivät laineen laulua kuulemaan lähde. Ohi kulkevat, kaukaa kiertävät, kovempia, asutuimpia seutuja etsivät ja tavattuaan harjun tahi kanervakankaan, orjamaisesti, tahtomattaan sitä seuraavat.
Mutta metsäjärveäni eivät ne tervehtimään poikkea.
Vaan kun saapuu talvi, kun järvi on jäässä, hettehet ja nevat pakkasen panemina siltoina, silloin toki ajotiekin lahdelle uskaltaa, yli toiseen rantaan suorana kulkee, mutta sieltä taas synkkään korpeen hukkuu.
Vaan anna että sattuu lumitalvi, oikea jymytalvi, ei uskalla ajaja hevostaan järvelle ahdistaa, ohi ajaa, suurempia ja väljempiä teitä etsii.
Mutta suksimies, hän ei metsäjärveäni silloinkaan pelkää. Arvelematta lykkää lylynsä läpi tumman kuusikon, rannan loivaa myötälettä järvelle kiirii ja kevyen, kauniin ja puhtaan ladun lumelle jättää.
Siellä on suksimies kuin kotonaan. Ilma on kevyttä, hengitys vapaata ja näköpiiri paljon laajempi. Siellä se lyly vinhemmin luistaa ja latu on suora ja sileä.
Mutta yli toiseen rantaan hänkin rientää, metsään nousee ja sinne katoo…
Ja sitte sinä et järvellä pitkään aikaan ketään tapaa.
Kiirehtien kettukin jälkensä jättää, arastellen, kuulostellen jänö rannan risukoissa puikkii ja sieltä pitkillä hypyillä toiseen rantaan loikkii.