Hiljalleen antaa kalamies sitte veneensä kotirantaa kohden liukua, ja hiljaista laulua laulaen saapuu omille tutuille rantakivilleen.
Ei ole kiireen kierää vieläkään.
Tuhdolla istuakseen istuu, piippuansa koputtaa ja tuhkat veteen pudottaa. Sopivasti piipun taskuunsa sovittaa, järjestelee veneensä peräpuolta, vielä yli järven kaikille suunnille katsoo, tuulen suuntaa tutkii ja ilmojen merkkejä tiedustaa.
Vasta sitte hän hitaasti ja kankeasti nousee, selkänsä oikasee, veneensä valkamaan vetää, yli järven vielä katseensa heittää ja vasta sitte poluilleen poikkeaa.
Mutta vielä sieltäkin hänen ajatuksensa järvelle kulkevat, rantoja kiertävät, lahtien perukoita, niemien neniä, suoria rantoja ja kalasia karien kupeita tunnustelevat. Ajatus mittailee syvyyttä, järven pohjaa katselee, kutupaikkoja etsii ja siinä tarkoituksessa heittää risun sinne, toisen tänne ja ne tarkasti muistiinsa merkitsee.
Ja kun polveileva polku vaaran kupeelle ennättää, kun kirkassilmäinen järvi sinne hymyillen katsoo, heittää kalamies pitkän, hyväilevän katseen ja on niinkuin tahtoisi sanoa: — sinä kultani, oma sinisilmäni, pian luoksesi palaan, pian, pian.
Ja pian hän palaakin.
Jo ennen auringon laskua järvelle saapuu, kojeensa kokee, kalat konttiin kokoo ja polveilevaa polkuaan mökilleen kulkee, aamunkoitteessa taas uudelleen tullakseen.
Ja tätä hän tekee joka päivä, joka aamu ja ilta, niin kauvan kuin kevättä kestää ja suvituulet puhaltavat…
Sinä metsäjärveni, sinä sinisen salon lempeä silmä, silloin ei sinua hätäisesti eikä huolettomasti heitetä, silloin ei sinulta ystäviä puutu.