Rauenneet ovat hänen toiveensa, jotka jo uutta elämisen halua hänelle ennustivat. Epäonnistunut oli matka Hämeenlinnaan, jossa Katrin kohtaavansa luuli ja — josta sen toivoi mukanansa kotiinsa tulevan. Mutta myöhään tuli Risto, kaksi päivää liian myöhään. Hän ei ollut varmasti tietänyt, milloin Katri oli vapaaksi pääsevä. Mutta, kun ei kotimatkallakaan Katria tavannut, toivoi hän ainakin Selkäsaaressa siihen kauan kaivattuun tilaisuuteen pääsevänsä. Risto oli varma, että ainakin sinne se Katri saapuu. Toinen oli asia, josko sitte Katri enää voisi anteeksi antaa, josko se saattaisi sovintoon yhtyä ja…
Sitä se Risto suri, se se oli, joka toi alakuloisen mielen ja synkän, toivottoman katseen.
Risto kyllä osittain tunsi Katrin luonteen. Hän muistutteli niitä harvoja kohtauksia, joihin Katrin kanssa oli neljävuotta takaperin sattunut. Niistä huomasi Risto Katrin helläksi, anteeksiantavaksi ja taipuvaiseksi tytöksi. Sellainen oli hän neljävuotta takaperin, jolloin oli kuusitoista vuotias, iloinen ja herttainen tyttö… Vaan nyt, pitkän kärsimisen, suuren pettymisen ja häpeän murtamana, saattoi se Katri olla kylmä kuin linnan muuri, johon eivät katumiset ja nöyrät rukoukset mitään mahda. Mutta koettaa tahtoi Risto, sovinnon kaipuu paloi polttavana tulena hänen rinnassaan, se kannusti häntä toimimaan, maksoi se mitä maksoi ja oli kuinka vaikeata tahansa.
Päivällä soutaa Risto Hannan kera Selkäsaareen. Pelottava ja tuomitseva tunne valtaa väkisinkin mielen, lähestyessä Katrin kotia. Jo on Risto näkevinänsä hänen uhkaavan katseensa, on kuulevinansa ankaran tuomion… mutta nöyränä, anteeksi pyytävänä ja katuvana tahtoo hän Katrin sovintoon voittaa.
Pelonalaisena astuu Risto Hannan edellä sisälle.
— No jo se joutaa isäntäkin näille maille. Terve, terve! — sanoo
Selkäsaaren Matti.
— Hyvinkin sitä joutaa kun asiat pakottavat — vastaa Risto.
— Vai on tähdellisiä…
— Katrille olisi asiaa. Onko hän jo palannut kotiin?
— Käväsi tuo täällä, vaan eipä jäädäkseen ottanut — sanoo tyynesti
Matti.