Käsitys ihmistä ympäröivässä aistimilla havaittavassa maailmassa asustavista henkivoimista ja -olennoista on tutkimuksenalaisten kansojen uskontojen oleellisimpia kohtia ja näiden kansojen taikuuteenkaan tämä käsityskanta ei ole ollut lyömättä leimaansa. Varsinaisissa aktivisen taikuudenkin menetelmissä käsittelemämme taikuuden alalla usein on havaittavissa henkimaailman osanotto taian tuloksen aikaansaamiseen. Näin on useimmiten asianlaita juuri kehittyneimmissä taikamenetelmissä. Mutta näiden rinnalla on suuri joukko niinhyvin kehittyneitä kuin varsinkin yksinkertaisia menetelmiä, joista käsitykset henkimaailman osanotosta tahi suhteesta siihen puuttuvat, ja nämä jälkimäiset ovat tutkimuksemme esineenä olleessa aineistossa ehdottomana enemmistönä. Henkien osuus jossakin taikamenetelmässä ei useinkaan muodosta menetelmän varsinaista runkoa, vaan on lisätaian luontoista, ja missä asianlaita on toisin, se ei näytä erikoisemmin olleen taikamenetelmän perustana, vaan yhtenä monilukuisista lisäkeinoista ja välikappaleista.

Samalla ei ole vaikeaa huomata, että tähän taikuuden alaan liittyvät henki- ja mytologiset käsitykset monesti ovat laadultaan myöhäisperäisiä. Sellaiseksi lienee suomalaiskansojen uskomusten kannalta katsottava jo paholaisen asema taikaluuloissa, puhumattakaan viimeisestä tuomiosta j.n.e. Kirkko taian suorituspaikkana, kirkonkellot y.m. ovat nekin myöhempää lisäainesta.

Ihmisruumiin substanssiin perustuva taikuus on oleellisimmalta osaltansa n.s. etätaikuutta, jossa taikavaikntus tietyin taikateknillisin keinoin projisioidaan etäämpänä olevaan kohteeseen. Taikavaikutus ei tällöin aina ole suoritushetkestä riippuvainen; sen vuoksi sen kannattajaksi tarvitaan joku pysyväinen maagillisen voiman johto. Toiselta puolen ars magica tarkoitusperiänsä varten tarvitsee sellaista vaikutusten ja voimien siirtoa, johon jokapäiväisen elämän analogiat eivät riitä, mutta toiselta puolen siinä ilmenee selvä pyrkimys tajuttavin ja havainnollisin keinoin päästä yhteyteen taikomisen kohteen kanssa. Luonnollisimpana ja yksinkertaisimpana keinona esim. ihmisiin kohdistuvan taikavaikutuksen aikaansaamiselle on tarkoituksenmukaisten menettelytapojen avulla käsitellä itsensä taiottavan aineellista substanssia, ja nähdäkseni päämääräänsä pyrkivä taikaopillinen ajattelu tässä ei kaipaa sen mutkallisempaa perustaa, kuin käsityksen, että kokonaisuuteen voidaan vaikuttaa siitä erinneen osan avulla ja että jälkimäiseen kohdistetut vaikutukset ulottuvat samanlaisina edelliseen.

Sielullis-animistiseen verrattuna esittämämme käsitystapa edustaa yksinkertaisempaa ja vähemmän teoretista kantaa. Tahtoisin puolestani pitää tätä kantaa edellisestä riippumattomasti muodostuneena, jolloin Vierkandtin[972] väite, että käsitykset yliluonnollisten olentojen välittömästä tahi välillisestä myötätoiminnasta taikuudessa ovat sekundäristä laatua, hyvin näyttäisi sopeutuvan esittämiimme näkökohtiin.

Tutkimuksemme ihmisruumiin substanssista on suurimmalta osaltaan rajoittunut esillä olevan taikuuden alan psykologisen puolen selvittelyyn, tahtonut etupäässä valaista niitä mielikuvia, sitä miellemaailmaa, jotka siinä kuvastuvat. Tämän ohella tutkimusalan historiallista puolta on vain vähäisessä määrässä seurattu. Eräitä näkökohtia on kuitenkin tässäkin suhteessa muodostettavissa.

Aikaisemmin on jo huomautettu siitä, että ihmisruumiin substanssiin perustuva taikuus ja sen yhteydessä ilmenevät taikakäsitykset muodostavat osan yhteistä suurempaa taikasystemiä. Varsinkin suomalais-karjalaiset taikamenetelmät ovat suurimmalta osaltaan yhdistettyjä taikoja, jotka usein ovat kehittyneet moninkertaisiksi yhdistelmiksi. Jo tämä sellaisenaan viittaa siihen, että tällaisilla menetelmillä on takanaan kehityskautensa. Tutkimuksemme eusimäisessä luvussa on todettu, miten suomalais-virolaiset kynsiin kohdistuvat tavat ja uskomukset eräissä yksityiskohdissaan osoittavat sellaista yhtäläisyyttä lähimpien naapurikansojen vastaavien tapojen ja uskomusten kanssa, ettei niitä muutamissa tapauksissa voida selittää muuta tietä kuin näiltä tahoilta saaduksi vaikutukseksi, jopa lainaksikin; samanlaisia seikkoja on ilmennyt itäisten suomalaiskansojen hiuksia ja kynsiä koskevissa tavoissa ja uskomuksissa. Ei ole epäiltävissä, eikö historiallisiin johtopäätelmiin pyrkivä tutkimus voisi saada ilmi enemmänkin tällaisia suhteita. Mutta toiselta puolen on ilmennyt, että lukuisilla esillä olevan taikuuden alan ilmiöillä on yksityiskohtaisiakin vastineita sellaisten kansojen taikuudessa, jotka eivät ole olleet sellaisessa kultturiyhteydessä suomalaiskansojen kanssa, että suoranainen lainaus tahi edes vaikutuskaan saattaisi tulla kysymykseen, ja tällaisten, useimpiin tutkittavan aiheen yksityiskohtiin soveltuvien vastineiden löytäminen ei myöskään olisi vaikeata. Tämä vaikeuttaa suuresti mahdollisuutta sitovasti ratkaista, milloin tämän tutkimuksen alalla ollaan oikeutettuja puhumaan suoranaisesta lainauksesta.

Folkloretutkimuksemme on näihin saakka lähimmäksi päämääräkseen asettanut kansan hengentuotteiden historiallisten ilmiöiden ja vaiheiden selvittelyn. Taikatutkimuksemme on vielä alullaan, mutta siihenkin on esim. suomalaisen loitsututkimuksen ohella koetettu sovelluttaa historiallis-maantieteellisiä näkökohtia. Taikuudessamme on toisaalta oltu taipuvaisia näkemään myöhäsyntyisiä, kristillisyyteen palaavia aiheita, toisaalta etupäässä skandinavis-germanista laina-ainesta. On väitetty taikuuden olevan varsinaisesti kotoisin itämailta, mistä se on kulkeutunut Europaan, sekautunut kreikkalaiseen ja roomalaiseen taikuuteen ja sitten levinnyt germanisiin maihin ja sulautunut näiden kansojen alkuperäiseen taikuuteen. Tätä tietä sama kultturivirtaus vähitellen on ulottunut Suomen kansaankin, niin että taikuudessamme vielä nyt voidaan osoittaa piirteitä, joiden kulkua saatetaan seurata aina itämaille saakka.[973]

Suuri osa tarkastelemistamme suomalaiskansojen taikakäsityksistä ja niihin perustuvista menetelmistä johtuu suoranaisesti määrätyistä taikaopillisista peruskäsitteistä, perustuu selvästi määriteltävään käsite- ja miellepiiriin. Lainauksen edellytyksenä olisi tällöin useimmissa tapauksissa se, että nämä taikaopilliset alkukäsitteetkin olisivat lainaa. Tällaiset lainaukset ovat tietenkin mahdollisia, mutta ne ovat erittäin vaikeasti todettavissa. Ne edellyttävät ainakin kiinteämpää ja voimakkaampaa vuorovaikutusta, kuin mikä on ehtona esim. kielen, runouden ja saduston alalla tapahtuviin lainauksiin, joissa ulkonainen muoto ja aines antavat liikkuvamman pohjan lainaukselle. Jotenkin selvästi voidaan havaita, että se yleinen käsitteellinen ja ajatuksellinen pohja, jolle ihmisruumiin substanssin käytäntö taikuudessa ja siihen liittyvät taikaluulot perustuvat, on yhteinen niinhyvin läntisille kuin itäisille suomalaiskansoille. Käsittämällä näiden taikaluulojen ja niihin perustuvien menetelmien synnyn tapahtuneeksi sitä tietä, jota tutkimuksessamme on tahdottu tehdä tajuttavaksi, tuskin edellytettäisiin sen kehittyneempää henkistä tasoa, kuin mikä on ollut mahdollinen näille kansoille jo niiden yhteisen elon aikana, joten nämä alkukäsitteet saattaisivat periytyä jo näiltä kaukaisilta ajoilta.

[Lähteitä ja muistutuksia.]

Lyhennyksiä.