"Ja sanani kautta, ne ovat kauniita taimia, ovat tosiaan," hän jatkoi, tutkiessaan sitä bataati-taimien[72] kimppua, joka Lily'lla oli tuossa korissa, jota hän kantoi. "Minä pelkään todella, että missis ryöstää itseänsä vanhaa Jerry'a varustaaksensa".
"Oh, ei!" lausui Lily. "Äiti käski minun sanoa teille, että meillä oli yltäkyllin tämmöisiä tänä vuonna, vieläpä enemmän, kuin tavallisesti".
"Niin; ja minä arvaan, että hän tiesi, ettei Jerry ollut saanut semmoisia mitään. Juuri siihen aikaan, herttalapseni, kuin olisi pitänyt kylvää ne, tuo — tuo hyvä eukkoni —"
Vanha mies pysähtyi, hänen äänensä tukehtui liikutuksesta, kun hän painoi päätänsä toista sauvaansa vastaan ja itki. Se oli kummallinen näky — vaalea-tukkainen nuori tyttö iloisessa ratsas-puvussaan, juuri joutuen vaimouden ikään, ja hänen edessään tuo harmaa pää nojaantuneena toiseen noista mustista käsistä, samalla kuin toinen vavisten piti toista tukevaa sauvaa ja kumartunut ruumis värisi surusta, jota ei käynyt kukistaminen. Mehiläiset, päivänpaiste, kukkivat puut, uhkea apilisto ja musta tamma, joka söi kiihkeästi ja mieluisasti heidän vieressään, kaikki yhtyivät synnyttämään harvinaista kuvaa.
Tyttö, jolle ei edes tuon kaikkein suloisimman ilmanalan ja ihmeellisen luonnon vaikutus vielä ollut opettanut lohduttajan roolia, seisoi hetken huolestuneena ja hämmästyneenä ilman mitään sanomatta. Sitten hän sukupuolensa hienolla vaistolla laski kätensä sen ruskean, laihan käden päälle, joka nojautui häntä lähinnä olevaan sauvaan, ja ryhtyen siihen lohduttajan virkaan, jota hänen äitinsä oli lähettänyt häntä toimittamaan, sanoi vavisten: —
"Oi, setä Jerry, minä olen varma" — Hän ei voinut sanoa sen enempää; mutta vanhus tunsi hänen lauhean kätensä lepäävän omalla kädellänsä ja hänen kyyneleensä vuotavan molempien päälle.
Vähitellen vanhuksen huokaukset lakkasivat ja viimein, siirtäen päätänsä kätensä luota, mutta ylös katsomatta, hän sanoi leppeästi ja kunnioittavaisesti:
"Tulkaat, missis," ja astui edellä puutarhaa ja lähdettä kohden. Nämät sanat ja tämä ääni säpsäyttivät Lily'ä. Hän ei voinut selittää syytä, miksi: kuitenkin ne olivat aivan toisenlaiset kuin ne, joilla vanhus, joilla kaikki, ennen olivat häntä puhutelleet. Se oli ensimmäinen tervehdys puhkeavalle vaimoudelle, jonka tytön armon-toimi oli ilmoittanut iäkkäälle miehelle.
He menivät lähteelle. Viileä siemaus kaikkein puhtaimmasta kurpitsi-maljasta oli hyvin mieluisa. Bataatin taimet asetettiin huolellisesti ämpäriin, virvoitettiin kylmällä vedellä ja pantiin varjoon ja sitten monella anteeksi pyynnöllä sievä puutarha näytettiin.
"Tässä ei ole paljon tänä vuonna, sillä hän, joka aina teki pää-työn tässä, ei ole täällä enää," lausui vanhus hellästi. "Minä puuhaan vähän iltaisin ja aamuisin, tiedättenhän; ei niin, että pitäisin sillä paljon väliä — ei näytä siltä, kuin ajattelisin asioita, niinkuin minun ennen oli tapa ajatella — mutta minusta tuntuu, kuin hänen pitäisi olla iloinen, kun hän katsoo alas sieltä, jossa hän on, ja näkee minun pitävän huolta siitä, jota hän aina ajatteli niin paljon. Minä teen työtä oikein lujasti, kukatiesi yhtä paljon kuin koskaan ennen; mutta sitten minä en huoli siitä sen enempää. Minä en laske mitään tuumia enkä suunnittele enää. Näyttää siltä, kuin olisin aivan yksinään, herttalapseni, eikä minulla olisi enää mitään muuta tehtävää, kuin vaan odottaa siksi kuin Herra korjaa pois romun omalla tavallansa — omalla tavallansa".