Hän lähti juuri, vaikka nähtävästi turhaan, ottamaan kiinni tuhoa tekevää hevosta, kun Lily laski kätensä hänen käsivarrellensa ja hauskasti nauraen sanoi:
"Heittäkäät, setä! Te ette koskaan maailmassa saisi sitä kiinni.
Istukaat vaan alas ja katsokaat, kuinka minä kutsun sitä".
"Kyllä on helppo puhua kauniisti siitä, miss Lily," lausui vanhus, kun hän huohottaen vaipui siihen tuoliin, jonka hän oli tuonut ulos Lily'n tultua; "mutta minä pelkään, että saatte kutsua kauan aikaa, ennenkuin tamma vastaa teille".
"Älkäät huoliko", arveli Lily, astuessaan hiukan matkaa eteenpäin, josta hän hyvin nähtiin; ja pitäen ylhäällä kättänsä, josta hiha soljui takaperin, näyttäen pyöreätä valkoista käsivartta, hän kutsui:
"Jaca! Jaca! tamma korea,
Jaca! Jaca! humma sorea,
Jaca! Jaca! riennä, juokse,
Jaca! Jaca! ystäväs luokse.
Jaca! lakkaa leikkimästä,
Kaspa, mitä saat nyt tästä!"
Hän toisti nämät värssyt lempeällä, laulavalla äänellä, yhä pitäen kättänsä ylöspäin ja tuskin katsoen eläintä kohden, joka oli tiluksen äärimmäisessä nurkassa, pää pistettynä paalutuksen yli. Tuota pikaa tamma katsoi ympärillensä, mutta pani päänsä sitten takaisin entiseen asemaan, ikäänkuin se olisi päättänyt olla kokonaan kutsumuksesta huolimatta. Lily jatkoi, laulaen värssyänsä. Pian tamma kääntyi ja alkoi lopulta levollisesti liikkua emäntäänsä kohden pitkin puutarhan polkua ja, tullen aivan Lily'n luo, antoi otsatukkansa hänen käteensä ja pureskeli suurella mielihyvällä sitä vähäpätöistä, mitä se sai, vaikkei se ollut mitään muuta, kuin artisokka, jonka Lily oli ottanut koristansa, johon vanhus oli pannut muutamia, sanoen, että niistä "tuli kauhean hyviä kevät-pickles'iä, jotka pysyivät vereksinä ja ytimikkäinä, kun viheriäinen tavara oli vähässä".
"No, no", lausui vanha mies, "tuo voittaa kaikki, mitä elin-aikanani näin hevoskutsumisen puolesta!"
"Oh", nauroi Lily, "tuo ei ollut mitään! Jaca on aina ollut äidin suosikki ja Warrington'issa se sai juoksennella mieltä myöten nurmikolla kartanon etupuolella. Aina, kun tahdoimme kutsua sitä luoksemme, lauloimme vaan tuon ja, kun se tuli, annoimme sille joka kerta jonkun makupalan. Isä kutsuu sitä viheltämällä ja minun oli välisti tapa tehdä samoin; mutta äiti sanoo, että käyn liian isoksi tehdäkseni sitä nyt enää".
"Tietysti, tietysti", arveli vanhus vakavasti. "Laulu on sentään sievempi kuin vihellys".
Vanhus pyyhki nyt huolellisesti ja satuloitsi tamman. Lily nousi sen selkään tuolilta; portti avattiin; iloinen "hyvää huomenta, setä Jerry" kuului; ja vastaukseksi kunnioittavainen: —