Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani

by Albion Winegar Tourgée

II.

Toisena päivänä tämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Hullun kartanoon eräs, joka omin silmin oli nähnyt ja omin korvin oli kuullut kaikki, mitä oli tapahtunut Rockford'issa tuossa tilaisuudessa, paitsi tuon surullisen teon, joka jo on yksi kerta kerrottu. Tämä mies sanoi: —

"Minä olin John Walters'in luona, kun hän lähti kokoukseen, ja menin hänen kanssaan sinne ja istuin lyhyen aikaa hänen vieressänsä. Minä olin koettanut pidättää häntä sinne ollenkaan lähtemästä. Suuri levottomuus oli jonkun aikaa vallinnut maakunnassa. Ku-Klux'it olivat ratsastaneet ympäri ja häntä oli monta monituista kertaa uhattu tappaa. Ainoastaan muutamia päiviä sitä ennen oli joukko heitä tullut ja, kaupungissa siellä täällä ratsastettuaan, jättänyt hänen huoneensa edustalle ruumiin-arkun, johon puukolla oli kiinni pistetty ilmoitus. Hän tiesi, että hän oli suuressa vaarassa, ja sanoi minulle usein, että hän luuli, että he saisivat hänet käsiinsä, ennenkuin tämä kokous oli ohitse. Sinä päivänä hän oli hyvin varustettu aseilla ja otti, tyhmästi kyllä, mukaansa melkoisen rahasumman, jonka hän edellisenä päivänä oli saanut ja nyt aikoi viedä sinne, seuraavana päivänä pankkiin pantavaksi. Hän oli jonkun aikaa hyvin huolellisesti koettanut olla kaduilla liikkumatta, semminkin pimeän tultua. Luullakseni hän ei kuuteen kuukauteen ollut käynyt ulkona päivänlaskun jälkeen. Hän sanoi, että hänen täytyi mennä tähän kokoukseen kahdesta syystä — ensiksi, näyttääksensä, ettei hän pelännyt sitä tehdessään; ja toiseksi, saadaksensa tietää, mitä suuntaa vastustuspuolue aikoi noudattaa tulevassa taistelossa.

"Kokouksessa oli aivan kosolta väkeä ja, kun Walters tuli sisään, viskelivät kaikkialta vihaisia katseita häneen. Hän istui alas, otti esiin kirjansa ja alkoi tehdä muistoonpanoja. Puhujat syytivät häntä vastaan mitä pahimpia soimauksia te ikinä olette kuullut, översti; mutta hän hymyili vaan tuota levollista, ylenkatseellista hymyänsä ja jatkoi kirjoittamistaan aivan niinkuin ei kukaan olisi ollut likellä häntä. Ennen pitkää alkoi käydä niin kuumaksi, että arvelin, että meidän olisi parempi lähteä pois sieltä. Minä sanoin sen kuiskaten hänelle; mutta hän katsahti vaan ylös ja sanoi, että minun sopisi mennä; hän aikoi jäädä siksi kuin kaikki oli ohitse. Hän tahtoi tavata muutamia henkilöitä, jotka olivat ehdottaneet hänelle jonkunlaista sovinto-ohjelmaa maakunnan virkamiesten vaalia varten. Hän suosi hartaasti tätä; sillä, vaikka meillä oli suuri enemmistö maakunnassa, meillä todella oli ainoastaan pari kolme kandidaatia, jotka kykenivät astumaan maakunnan virkoihin. Hänen neuvostaan meidän väkemme edellisessä vaalissa oli kannattanut demokraatien kandidaateja sheriffin ja muihin virkoihin. Hän sanoi, ettei koskaan kävisi laatuun panna taitamattomia ja kykenemättömiä miehiä semmoisiin paikkoihin. Hän oli kovasti pahoillaan omasta puuttuvasta kasvatuksestaan ja harjotti ahkerasti lukemista sitä parantaakseen. Minä olen kuullut hänen usein valittavan, ettei hän ollut nuorempana saanut mitään oppia. Minä luulen, että se oli ainoa asia, joka saatti hänet oikein vimmastumaan. Hänen oli tapa sanoa, että jokainen köyhä mies sai kiittää orjuutta siitä; ja hän näytti ajattelevan, että tämä laitos oli tehnyt hänelle yhtä paljon vahinkoa ja että hänellä oli yhtä hyvä syy vihata sitä, kuin jos hän olisi ollut niggeri. Hän osasi lukea sangen hyvin, mutta kirjoittaminen oli aina ollut hänestä vaikeata. Minä kuulin hänen kerta puhuvan pikku tytöstään, joka juuri rupesi opettelemaan lukemaan. Hän sanoi päättäneensä, että tytön pitäisi saada mitä häneltä puuttui sen vuoksi, että hän oli sattunut olemaan köyhän miehen poika orjia pitävässä maakunnassa; ja tämä puute oli kasvatus. Oh! hän kävi kovin katkeraksi syyttäessään orjia omistavaa ylimyskuntaa ja väitti ehtimiseen, että he olivat kuolettaneet köyhän kansan sielut ja pidättäneet heitä tiedon puun luota, edistääksensä vaan omia itsekkäitä tarkoituksiaan ja kartuttaaksensa omaa varallisuuttansa. Tämä on ainoa asia, josta ikinä kuulin John Walters'in innokkaasti ja pitkältä puhuvan (te tiedätte, että hän oli harvasanainen mies); mutta minä olen välisti kuullut hänen puun kannolta,[74] kun hän näytti astuvan ulos omasta itsestään ja käyvän toiseksi mieheksi, hurjalla kaunopuheliaisuudella selittävän kasvatuksen tarpeellisuutta ja surkuttelevan sitä tapaa, jolla häneltä oli ryöstetty sen esi-oikeudet ja edut. Minä muistan, kuinka hän kerta sanoi, että hän ei koskaan lukenut pöytärukousta oman pöytänsä ääressä eikä johdattanut perhe-hartautta omassa talossaan häpeätä tuntematta siitä taitamattomuudesta, joka riippui niinkuin myllynkivi hänen kaulassansa. Hän luuli, että yksin hänen pikku kahdeksan-vuotinen tyttärensäkin varmaan häpesi isänsä erehdyksiä.

"Minä ajattelin näitä kaikkia sillä aikaa, kuin puhujat soimasivat häntä ja kansa kääntyi häntä kohden synkillä katseilla ja uhkaavilla liikenteillä, ja kummastelin, mitä siitä kaikesta syntyisi. Kun kävi liian kuumaksi minulle, lähdin pois ja palasin hänen taloonsa. Hänen vaimonsa oli kauheasti huolestuneena. Hän ei ole erittäin luja nainen, mutta hän piti John'ia suuressa arvossa. Hän kysyi minulta tarkoin siitä, mitä hänen miehensä teki kokouksessa, ja kävi sitten vielä enemmän huolestuneeksi kuin ennen. Hän osotti heidän molempia lapsiansa, jotka leikittelivät nurmikolla huoneen vieressä, ja sanoi: 'lapsi raukat, lapsi raukat! He ovat sangen pian isättömät ja yksinään. Miks'ei John luovu tuosta mielettömästä taistelosta, joka ei tuota hänelle mitään hyvää, muuta pois täältä ja lähde Länteen, jossa hän ja hänen lapsensa voivat päästä 'valkoisen miehen kannalle?' Miks'ei hän kuule minua?' Hän yhä itki ja valitti, ja käski minun puhua John'ille siitä, jos tämä ikinä tulisi kotiin.

"Minä koetin lohduttaa häntä; ja me istuimme ovella, sillä välin kuin pikku lapset leikitsivät viheriäisellä vietoksella edessämme, siksi kuin kokous oli päättynyt ja ihmiset alkoivat kulkea ohitse matkallansa kotiin. Minä huomasin, että Mrs. Walters näytti kovin levottomalta ja tuon tuostakin tuskalloisesti katsoi oikeuston-kartanoa päin. Viimeiseltä hän huusi muutamia mustia miehiä, jotka kulkivat sivutse, ja kysyi, oliko kokous loppunut. He sanoivat hänelle, että se oli; ja sitten hän kysyi, olivatko nähneet hänen miestänsä sen jälkeen, kuin se oli loppunut. Ja kun he vastasivat, etteivät olleet, heitti hän kätensä ylöspäin ja vaikeroi ja huusi: 'he ovat tappaneet hänet! He ovat tappaneet hänet! Minä tiesin sen! Oi, Jumalani!' Ja oli vaan hirveissä tuskissa.

"Minä lähdin paikalla kaupunkiin ja rupesin kuulustelemaan. Ei yksikään meidän ystävistämme ollut nähnyt häntä; mutta kun huomattiin, että kyselin häntä, tarjoutuivat useat valkoiset ihmiset hyväntahtoisesti antamaan minulle tietoja hänestä. Yksi oli nähnyt hänet yhdessä paikassa, toinen toisessa, ja joku muu muisti kuulleensa kolmannen puhuvan, kuinka hän oli nähnyt hänet vielä kolmannessakin paikassa; ja kaikki samaan aikaan. Tämä annettujen tietojen ristiriitaisuus ynnä se seikka, ettei kukaan mustasta kansasta ollut nähnyt häntä (vaikka heitä löytyi paljon enemmän ja jokainen heistä huoli erittäin hänestä, jotta oli paljon luultavampi, että he ennen muita pitäisivät vaaria hänestä ja huomaisivat hänen läsnä-olonsa), suurensi sitä hämärää epäluuloa, joka oli syntynyt kaikkien mielessä; niin että sen sijaan, että kukin olisi malttanut mieltänsä ja mennyt osotettuihin paikkoihin perustelemaan kertomusten totuutta, semmoinen huhu heti levisi, että hän oli kadonnut — oli surmattu.

"Minä en koskaan tietänyt, kuinka suuresti musta kansa oli häneen kiintynyt. Jokainen näytti yhtä tuskastuneelta, kuin jos hän olisi kadottanut oman veljensä. Miehet, vaimot ja lapset kokoontuivat isoissa parvissa kaduille. Valituksia ja kirouksia kuului melkein yhtä tiheästi niistä kuohuvista joukoista, jotka kiirehtivät oikeuston-kartanoon päin. Aivan ensimmäisestä hetkestä alkaen ei yhtäkään epäilty hänen kuolemaansa. Sitä pidettiin varmana; ja heti tultiin siihen päätökseen, että hänen ruumiinsa oli kätketty johonkin paikkaan oikeuston-kartanossa. Kummallista kyllä kokoontuivat jäännökset siitä joukosta, joka oli ollut saapuvilla kokouksessa, levollisesti yhden tai kahden siinä olevan kauppapuodin luo, puhuivat keskenänsä matalalla äänellä, mutta eivät soimanneet, eivät auttaneet eivätkä pilkanneet etsijöitä, vaan lähtivät lopullisesti kaksittain ja kolmittain hiljaisesti ja vakaasti kotiinsa. Hetkestä hetkeen mustan kansan kiihtymys kasvoi suuremmaksi. Arvaamattoman lyhyessä ajassa oli joukko parista kymmenkunnasta paisunut yhtä moneen sataan; ja yhden tai kahden tunnin kuluttua oli toista tuhatta henkeä koossa. Kaupungin valkoinen väki katseli synkkänä ja äänettömänä, mutta ei ottanut mitään osaa etsimiseen. Oikeuston-kartano piiritettiin tuota päätä ja jokainen huone tutkittiin, johon suinkin päästiin; sillä muutamien niitten avaimet sanottiin hukkuneiksi, ja erittäin yhtä, niin sitä väitettiin, ei oltu moneen kuukauteen avattu. Ne oikeuden-palveliat, joitten hallussa korkeat asianomaiset arvelivat tämän huoneen avaimen olleen, näyttivät kadottaneen kaikki sen jäljetkin. Sitten muutamat valkoiset toivat aivan varman tiedon, että Walters oli nähty astelevan kaupungista Dunboro'a kohden, johon hänet tiedettiin aikoneen seuraavana päivänä lähteä. Useat johtavat kaupunkilaiset saapuivat tähän aikaan paikalle ja koettivat huomauttaa mustalle kansalle, kuinka hullunkurinen heidän menetyksensä oli. Kunnian-arvoisa John Snortout oli erittäin toimesta liikkeellä. Heidän olisi sopinut yhtä hyvin puhua tuulelle. Musta kansa pysyi kiinni arvelussaan semmoisella sokealla, vaistomaisella vakuutuksella sen tosiperäisyydestä, jota ei mikään voinut järkähyttää. Kun pimeni, sytytettiin valkeita ja säännöllinen vartio-rivi asetettiin rakennuksen ympäri. Sillä välillä koetettiin saada vähän selkoa niitten huoneitten sisäpuolesta, joihin eivät saaneet mitään avaimia, sillä, että tirkistelivät suljetuista akkunoista. Kavuten toiselta akkunan-reunukselta toiselle, he leimahuttivat hohtavien tulisoittojensa valoa niihin, mutta turhaan. . Ei voitu mitään nähdä.

"Ja sillä tapaa yö kului kulumistaan ja väkijoukko kasvoi, kun lisiä tuli maakunnasta ja se vakuutus kävi lujemmaksi, että he jossakussa näistä huoneista löytäisivät sen nimettömän kauhun, jota he etsivät, mutta jota he eivät vielä saaneet nähdä.

"Kuitenkin tämä puolibarbarinen joukko piti kummallisesti vaaria laista. He eivät loukanneet kenenkään oikeutta. Ei lukkoja eikä akkunoita särjetty. He etsivät avaimia läheltä ja kaukaa, mutta eivät harjottaneet mitään väkivaltaa. He olivat varmat siitä, että heidän kadonnut johtajansa oli sisäpuolella — kuolevana tai kuolleena, he eivät tietäneet, kumpaisena. He huusivat häntä nimeltä, mutta tiesivät, ettei hän voinut vastata. Ei kukaan mustasta kansasta nukkunut: he odottivat, vartioivat ja surivat.