Se huuto, jonka Hullu oli päästänyt, oli kuitenkin ainoastaan kaiku siitä, joka jo oli tullut kummastuneen kansakunnan korviin niitten tuhansittain tuhansien suista, jotka olivat nähneet ja kärsineet niitä pahoja, joita hän kuvasi, ja toisien tuhansien mykästä suusta, jotka puhuivat kuoleman äänettömästä tuskasta.
Tämä uusi Hirmun Valtakunta oli koittunut maailmaan niin hiljaa ja huomaamatta, ettei kukaan käsittänyt, kuinka pelottava ja laaja se oli. Ensiksi tuo suuri, vapaa, viaton Pohja oli huolettomasti nauranut sitä, sitten halveksien pilkannut sitä ja lopullisesti katsonut sitä epäilevällä kauhistuksella. Kaksi asiaa oli puolestaan vaikuttanut tämän viimeisen tunteen synnyttämiseksi. Ne, jotka olivat kärsineet, olivat yleensä olleet alhaista kansaa. Sanomalehdistö ei uhkunut heidän kärsimistään vääryyksistä, koska ei löytynyt ketään, joka olisi kertonut ne sille. He olivat myöskin semmoista kansaa, jonka vääryyden satu oli soinut niin kauan yleisön korvissa, että se oli väsynyt koko nuottiin. Se oli taipunut, vaikka kovin verkalleen ja vastahakoisesti, siihen vakuutukseen, että orjuus oli jotakin pahaa ja musta mies liian likeistä sukua valkoiselle ihmiskunnalle, että häntä oikeudella kävisi pitäminen kahleissa ja toisen tahdon alla. Se oli vähitellen ja empien joutunut välityksen kannalle, kun sota-asiat kapinaa kukistettaessa pakoittivat siihen, ja ristiriitaisten aatteitten rajun taistelun jälkeen lopullisesti sääntynyt siihen päätökseen, että vapauttaminen oli kaikki, mitä tarvittiin kaikkien niitten vammojen parantamiseksi, jotka tähän asti olivat vaivanneet taikka tulevaisuudessa ehkä vaivaisivat tuota tukalaa ja rutontapaista Afrikalaista. Tämä oli nyt saavutettu. Kansakunnan omatunto oli tyydytetty, ja se teki uljaan päätöksen, että se tästälähin tahtoi pitää rauhaa; ettei neekerillä enää voinut olla mitään valituksen syytä, ja ettei se huolinut kuulla sen enempää nurisemista. Se tukki siis korvansa, ja kun etelä-tuuli toi tuskan viestit, se pudisti vaan päätänsä ja sanoi: "minä en kuule mitään, en mitään! Kaikki on rauhassa".
Mutta kun huudot kävivät niin kovaksi, ettei voinut olla niistä tietämättä, valitsivat viisaat miehet toimikunnan, jonka tulisi tutkia asiaa ja kuulla kaikki, mitä voitiin sanoa sekä pro et contra.[93]
Oi! kummallinen ja kolkko on se kertomus, joka täyttää ne kolmetoista nidosta todistuksia, asiakirjoja ja päätöksiä, joita tämä toimikunta kokosi; kummallinen selitys kristitystä sivistyksestä; kummallinen tarina rauhallisista vuosista; — verinen kuin Marian hallitus, barbarinen kuin Comanchien[94] aikakirjat!
Tapetuita löytyi kylläksi täyttämään kokonaisen tappelutanteren, ja kaikki olivat noita kolmea luokkaa: neekereitä, scalawag'eja ja carpet-bagger'eita — kaikki surmatut tyvenen tuuman jälkeen, kukistetut ylivoiman kautta, herätetyt unesta pimeänä sydän-yönä, yleisen kokouksen saleissa, virran-reunoilla, yksinäisillä metsäpoluilla, julkisen mestauksen tavalla — ammutut, puukolla pistetyt, hirtetyt, hukutetut, sanoiksi saamattomalla tavalla silvotut, käsittämättömästi rääkätyt.
Ja melkein kaikki tuntemattoman käden kautta! Ainoastaan kuoleman kauhea, salamyhkäinen tosi-asia oli varma. Kanteita salaisen syytöksen kautta; tuomioita ilman puolustusta; mestauksia ilman varoitusta, armoa tai vetoamista. Kuolema jo itsestään sanomattoman hirveä; mutta kuolintapa — tuo salainen, näkymätöin tuomio, josta turmio kumpuaa — vielä hirveämpi: kavaluus, joka naapurista teki valepukuisen salamurhaajan, kaikkein hirvein kaikista vainoista ja vihoista, mitä historia kuvaa.
Ja haavoitetut sitten — nuot, jotka välttivät kovemman kohtalon — ruoskitut, paloitetut, verta vuotavat, raadeltut! miehet raastetut miehuuttomaksi! vaimot raskaat kuolleista sikiöistä! hurmeiset selät! taitetut jäsenet! Voi! haavoitettuja tässä äänettömässä sodassa oli useampia tuhansia kuin niitä, jotka vaikeroivat Gettysburg'in vieremillä. Kartanot ja koulut ja kirkot poltetut! Ihmiset ajetut huoneistaan ja asuen metsissä ja kedoilla! Köyhät, heikot, halveksitut, pahoin pideltyt ja hätyytetyt — kenenkä kautta? Aina sama koskematon olento, sama näkymätön voima. Hyvin se sai nimittää itseänsä "Näkymättömäksi Valtakunnaksi". Näkymätön ja tuntematon! Yhdessä valtiossa kymmenen tuhatta, toisessa kaksikymmentä tuhatta, kolmannessa neljäkymmentä tuhatta; kaikkiansa armeija, suurempi, kuin minkä Kapina, jonka lahoavista jäännöksistä se yleni, koskaan saatti lähettää sotaan! Näkymätön Valtakunta, sen harjoitettuna ja järjestettynä armeijana vale-vaatteiset keski-yön marodöörit,[95] käyden sotaa niitä hennokkaita "valtoja" vastaan, joita viisaat miehet olivat asettaneet äsken kapinoitsevaan maan-osaan!
Entä puollustus! — ei, ei puollustus — kaunistelu, väite,
keksittynä syytöksen torjumiseksi, rikoksen lieventämiseksi! Voi minua!
Se on surkea, melkein surkeampi, kuin itse nuot veriset teot.
Mimmoiselta se kuuluu?
"Me olimme aseellisia kapinoitsioita: me antausimme, ja antaumisen ehdot lupasivat meille vapautta rangaistuksesta niin kauan, kuin lakeja noudatimme. Tämä tarkoitti, että me saisimme hallita itseämme, niinkuin ennen. Sen sijaan he asettivat sotilas-virkamiehiä meidän ylitsemme; rajoittivat parhaitten ja urhoollisimpien miestemme oikeuksia; vapauttivat orjamme ja antoivat heille vallan meidän ylitsemme. Pohjassa syntyneitä miehiä tuli meidän keskuuteemme, ja heille myönnettiin asema ja valta orjien ja luopioitten äänestyksen kautta. Ilmestyi kykenemättömiä virkamiehiä. Valtion tulot tuhlattiin. Meitä veroitettiin mustien kasvatuksen hyväksi. Suunnattomia velkoja koottiin. Me emme tehneet noita väkivallan töitä valtiollisista syistä, vaan ainoastaan sen vuoksi, että nuot henkilöt olivat tehneet itsensä vastenmielisiksi meille".
Voi! voi, että kansa, joka oli vihkinyt itsensä suureen sotaan ja saattanut sen perille, joutui pitämään mitä hyvänsä järjestetyn Thuggismin puollustuksena.