"Puhutteko toden perästä, Mr. Gurney? Tahtoisitteko todella käydä
Warrington'issa?"
Tämä kysymys saatti nuoren miehen vakaasti ajattelemaan omaa pyyntöänsä. Kun hän ensin oli esittänyt sen, oli hän ainoastaan ajatellut tuota kaunista olentoa vieressänsä: nyt hän ajatteli tuhansia seikkoja, jotka voisivat seurata siitä. Rohkeana melkein huolettomuuteen saakka hän myöskin oli suora melkein jyrkkyyteen asti, yksin itsensäkin suhteen: sentähden hän, vaikka kyllä pelkän ulkonaisen kohteliaisuuden lauseita oli hänen tarjonansa, rehellisesti epäili, ennenkuin hän vastasi tuohon kysymykseen. Kohta "carpet-bagger'in" tyttären nopea havainto ja luonnollinen ylpeys olivat herätetyt; ja hän vastasi vähän korskeasti, mutta taitavan kohteliaalla äänellä: —
"Minä huomaan, Mr. Gurney, että teidän kysymyksenne oli aiottu vaan tyhjäksi kohteliaisuuden lauseeksi, joka ei ansaitse hyväksymistä eikä hylkäämistä. Suvaitkaat", — ja siirrettyään jo kätensä pois hänen käsivarreltaan hän kumarsi keveästi ja kääntyi hymyillen, ryhtyäkseen vilkkaasen keskusteluun jonkun lähellä seisovan ystävän kanssa.
Tämä kohtaus osotti semmoista tyynimielisyyttä ja itsehallitsemista, yhtä hyvin kuin suoraa rehellisyyttä, että Melville Gurney'n ihmettely pikemmin suureni kuin väheni siitä. Hän ei pitänyt sitä minäkään kieltona, vaan oman arvon vaatimana väitteenä, että semmoisella, joka epäili käydessänsä hänen isänsä huoneessa, ei ollut mitään oikeutta esittää tämmöistä pyyntöä hänelle. Hän ei siis uudestaan lähestynyt nuorta ladyä illan kuluessa, vaan valvoi häntä tarkasti silmällään. Ja kun hän seuraavana päivänä näki hänen Lollard'in selässä (nyt isossa ijässä, mutta vielä mainio liikunnoltaan ja yhtä täynnänsä tulta, kuin ennen) kulkevan isänsä virkahuoneen ohitse, tuo ihana tukka vapaasti vierien mustan puvun yli, kunnes se melkein koski ratsun välkkyvää nahkaa, ja jokainen hiuskarva päivänpaisteessa muuttuneena kiiltäväksi kultalangaksi, alkoi hän tuntea jotakin katumuksen tapaista, ettei hän ollut vastannut hänen kysymykseensä ja vaatinut vastausta omaan pyyntöönsä.
Kenraali Gurney oli yhtä vireä ja etevä valtiollinen johtaja toisella puolella, kuin Hullu toisella, ja häntä pidettiin puolue-miehenä, jolla oli yhtä luja vakuutus. Molemmat olivat jyrkästi mielipiteensä ilmoittaneet ja jäykät miehet. He olivat myöskin hyvin toistensa vertaiset vastustajat, olivat enemmän kuin yhden kerran kohdanneet toisensa puhelavalla ja palvelleet yhdessä julkisissa yhdistyksissä. Heidän välillään vallitsi semmoinen tuttavuus, kuin tuommoisissa keskuuksissa voi syntyä, ilman sen enempää personallista yhteyttä, ja ehkä johonkin määrään semmoinen kunnioitus, joka varmaan kasvaa miehissä, jotka usein asetetaan toisiansa vastaan ilman ratkaisevaa voittoa kummallekaan. Kenraali oli vanhan ja suuresti arvossa pidetyn suvun edustaja, ja häntä koski erittäin kipeästi tuo alennus, joka tappiosta lähti, ja sitä seuraava mustan miehen ylennys yhdenvertaiseen valtiolliseen asemaan valkoisen rodun kanssa. Hän oli aikaisin nainut; Melville oli vanhin lapsi, ja häneen olivat isän toivo, harrastus ja rakkaus tavattomassa määrässä yhdistyneet.
"Mitä te översti Servosse'sta arvelette, isä?" kysyi poika muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen, kuin Lily oli kulkenut ohitse.
"Mitä minä hänestä ajattelen? Että hän on pahin radikaali koko valtiossa. Hänellä on kaikkein sitkein viha kaikkea eteläistä vastaan, minkä ikinä olen nähnyt," isä vastasi.
"Mutta hänen valtiolliset pyrintönsä sillensä — mitä te hänestä ihmisenä arvelette, isä?"
"Noh, ihmisenä hän on sangen hyvä; totta puhuen, parempikin, kuin soisin. Personallisesti katsoen, ei näy löytyvän mitään heikkoa kohtaa hänen haarniskassaan. He yrittivät kerran himmentämään hänen hyvää mainettansa, mutta ei kukaan oikeastaan ottanut sitä uskoakseen, ja minulla on se ajatus, että siitä oli meille enemmän haittaa, kuin hyötyä. Minä en koskaan uskonut sitä, vaikka olen välisti viitannut siihen, koska näin, etten voinut millään muulla tavalla päästä hänen kimppuunsa. Hän on tyynein ja hämmentymättömin mies, minkä ikinä olen yhteiselämässä kohdannut".
"Onko hän gentlemani?"