"Järjestystä!" huusi komentaja.
"Oh, teidän ei tarvitse kiljua minulle!" vastasi nuori mies pelottomasti. "Minä en huoli kenestäkään teistä enkä teistä kaikistakaan yhteensä. Mel. Gurney ja minä tulimme vaan tänne muutamien ystävien sijaan, jotka eivät voineet noudattaa kutsumusta — me emme ole sidotut jäämään, mutta minä arvaan, että sentään seuraan teitä. Minä en kuitenkaan paljon pidä siitä, ja jos se rupeaa vielä enemmän inhottamaan minua, lähden tieheni. Siihen te saatte luottaa!"
"Jos liikahdatte paikaltanne", lausui johtaja vakaasti, "lennätän luodin lävitsenne".
"Oho, menkäät hiiteen!" vastasi toinen. "Ettehän vaan luule voivanne tuolla tavalla pelottaa yhtä vanhoista Louisiana'n Tiikereistä,[99] vai kuinka? Katsokaat tänne, Jake Carver," hän jatkoi, vetäen esiin ison merisoturinrevolverin ja tyvenesti virittäen hanaa, "älkäät yrittäkö semmoista pientä peliä minun kanssani, sillä, jos sitä teette, ehkä useamman kuin yhden meidän läpi voi kiikarilla kurkistella, ennenkuin se on loppunut".
Nyt syntyi melkoinen häiriö; ja revolveri valmiiksi viritettynä kädessään Lily käänsi hevosensa ja ratsasti varovasti sille tielle, joka oli ilmoitettu Glenville'en vieväksi, Juuri kun hänen hevosensa astui tälle tielle, joku ulkoneva oksa tarttui hänen hattuunsa ja nytkäisi sen pois ynnä vedenpitävän viitan päähineen, että hänen hiuksensa jälleen soljuivat alas olkapäille. Kiihtymyksessään hän tuskin huomasi tätä seikkaa, ja vaikka hän olisi huomannutkin, hän ei olisi voinut pysähtyä sitä auttamaan. Hän piti hevostansa varjopuolella ja huomiota välttääkseen antoi sen kävellä niin paljon kuin mahdollista ruohossa, tarkasti katsellen joka puolelle, olisiko joitakuita yksityisiä Klan'in jäseniä jossakin. Hän oli tällä tapaa kulkenut noin puolentoista sataa kyynärää, kun hän joutui johonkin tienpolveen ja näki istuvan edessään kuutamossa valepukuisen ratsumiehen, ilmeisesti jonkun etuvartian, joka oli asetettu sinne katsomaan, ettei kukaan arvaamatta pääsisi leiriin. Hän katseli toista tietä päin, mutta kääntyi juuri tällä hetkellä ja, epäselvästi nähden Lily'n siimeksessä, huusi heti: —
"Ken siellä? seis!"
He eivät olleet kahtakymmentä kyynärää toisistaan. Nuori Lollard vapisi maltittomuudesta kireäksi vedettyjen ohjasten alla. Lily ajatteli isäänsä puoleksi rukoillen, puoleksi uljaillen, kumartui eteenpäin, hevosen niskan yli ja kiinnitti itseänsä lujasti satulaan, joka jäntäre jännitettynä kuin harppaukseen hankkivan tiikerin. Melkein ennenkuin sanat olivat päässeet etuvartian suusta, oli Lily kannustanut Nuorta Lollard'ia ja ammahti kuin nuoli kirkkaasen kuunvaloon suoraan mustaa, verhottua ratsumiestä kohden.
"Hyvä Jumala!" tämä huusi hämmästyneenä äkkiä ilmestyneestä haamusta.
Lily oli silmänräpäyksessä aivan likellä häntä. Kuului laukaus; ratsumiehen säikähtynyt hevonen kavahti tien syrjälle, ja kehoittaen Nuorta Lollard'ia panemaan viimeisiä voimiansa liikkeelle Lily lensi tietä alaspäin Glenville'a kohden. Hän kuuli hälinää takaansa — huutoja ja pari kolme laukausta. Yhä, yhä hän riensi eteenpäin. Hän tunsi nyt jokaisen jalan edessään olevasta tiestä. Hän katsoi taaksepäin ja näki vainoojiensa parveilevan esiin metsästä kuunvaloon. Juuri silloin hän oli varjossa. Penikulma, kaksi penikulmaa oli kuljettu. Hän pidätti hevostansa kuunnellakseen. Hän kuuli hevosen kavionkapseen tulevan erästä mäkeä alaspäin, jonka hän juuri oli suorittanut, kun hänen uljas ratsunsa kantoi häntä melkein vähentymättömällä nopeudella vastapäistä rinnettä ylöspäin. Hirveässä mielenliikutuksessakin hän nauroi jo vaan sitä ajatusta, että joku yrittäisi häntä yllättämään.
"Ratsut virkeät heill' olla saa seuratakseen,
Virkkoi nuor' Lochinvar,"