Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani

by Albion Winegar Tourgée

Hullu tunsi oppivansa viisautta, kun hän näin taipui välttämättömyyden alle, ja rupesi vähitellen arvostelemaan itseään ja naapureitaan suuremmalla ja soveliaammalla leppeydellä, kuin tähän asti. Hän näki, että hän oli odottanut liian paljon, että hän oli ollut kylläksi yksinkertainen luulemaan, että leopardi voisi muuttaa täplänsä, vaikka Ethiopialainen vielä säilytti tumman nahkansa. Hän oli lisäksi kiitollinen siitä suvaitsevaisuudesta, jota hänelle osotettiin, ja katsoi jonkunlaisella kummastuksella niitä miehiä, jotka niin suuressa määrässä unhottivat elikkä jättivät menneet sillensä, että he tämän tekivät. Hän vieläpä joutui sille kannalle, että hän, taaksepäin katsoessaan, kovasti ihmetteli sitä mielentilaa, joka kerta oli vallinnut hänessä. Hän oli valmis nauramaan monta liiallista miehuuden ja itsenäisyyden käsitystä, jotka hänellä kerta oli ollut, sekä kummastelemaan, kuinka hän koskaan oli voinut olla niin sanomattoman tyhmä, että hän odotti muuta, kuin mitä todella oli tapahtunut. Sillä tapaa syntyi joku molemminpuolisen kärsivällisyyden henki; he eivät enää suuttuneet hänen mielipiteisinsä, ja hän ei enää lausunut niitä; he antoivat anteeksi hänen katsantotapansa hänen pohjoisen syntynsä ja kasvatuksensa tähden, ja hän antoi anteeksi heidän tekonsa heidän eteläisen syntynsä ja kasvatuksensa tähden; he eivät pitäneet väliä hänen valtiollisilla vakuutuksillaan, koska semmoinen keino oli keksitty, jonka avulla voitiin estää niitten kiteytymistä seurauksiksi, ja hän ei koettanut panna niitä käytäntöön, koska se olisi ollut turha vaiva.

Tämän sydämen muutoksen kautta Hullu todella vähitellen herkesi harrastamasta niitä asioita, jotka ennen olivat hänestä olleet niin perin tärkeät. Huomaten oman hulluutensa ja kuinka puoleton tuo taistelo suuren kansan ylpeätä henkeä ja sivistystä vastaan oli ollut, johon niin äkkinäisesti ruvettiin, hän koetti vaan nauttia sitä, mikä oli hupaista heidän ympäristössänsä, ja unhottaa kuluneen ajan riidat. Hän oli oppinut, ettei Pohjan henkeä, ajatustapaa ja elämää voi silmänräpäyksessä istuttaa Etelään; että jos nuot molemmat toisistaan eriävät sivistykset koskaan voisivat sopia ja sulata yhteen toinen toisensa kanssa, se olisi silloin, kuin aika ja asianhaarat olivat suotuisammat taikka kuin joku suuri mullistus oli niin kääntänyt ajatuksen virrat, että ne yhtyivät yhteen, kaikki valtaavaan tulvaan.

Rauha siis vallitsi Warrington'issa. Vanhoja ystäviä unhottamatta Hullu hankki uusia, siunasi päivänpaistetta ja siimestä, ajatteli vähemmän lähimmäistensä hyvää ja enemmän omaa mukavuuttansa sekä iloitsi, että se taistelo, jonka viisaat miehet olivat jättäneet hänen ja hänen kanssa-työskenteliäinsä taisteltavaksi, nyt oli päättynyt. Hän oli taistellut jäykästi ja hyvin. Kaikki myönsivät sen. Ennenkuin hän tunsi, että juuri se aines, joka oli uskonut tämän taakan hänelle, petti, hylkäsi, epäili ja soimasi häntä, hän ei ollut milloinkaan ajatellut antaumista. Kun hän oli kerran ilmoittanut suostuvansa Uudestaan rakentamisen tuumaan, vaikka hän panikin vastalauseensa sitä tehdessään, hän tunsi, ettei hän voinut kunnialla luopua taistelosta, ennenkuin noitten hänen sotaveljiensä päätös taikka lupa päästivät hänet siitä. Tämä oli tapahtunut ja hän oli nyt vapaa velvollisuudestaan. Kun kansakunnan sotavoima vedettiin pois, kamppailu oli lopussa. Menestymättömyys oli piirretty viisaitten miesten lempi-aatteen haudalle. Jonkunlaisen helpoituksen, jollei tyytyväisyyden, tunteella Hullu tunnusti tämän lopun. Hän oli niinkuin täysin palvellut soturi, joka, vaikkei voittoisa, istuu vanhalla ijällänsä kruunattuna monen haavan kunnialla, levollisena ja tyytyväisenä, huolimatta sodankäyntinsä epäsuotuisasta päätöksestä.

Hän yhä uskoi siihen asiaan, jonka puolesta hän oli taistellut, ja oli lujasti vakuutettu siitä, että ne, joitten kanssa hän oli työskennellyt, joskus tulevaisuudessa kykenisivät hankkimaan itselleen todellista vapautta, mutta siinä taistelossa hän ei voinut tehdä paljon. Hän luuli, että se olisi pitkä ja kestäväinen; että horjuva vaaka vaapuisi vielä monta sukupolvea; ja että sillä aikaa tuo korskea, itseensä luottavainen ja vaistomaisesti hallitseva aines, joka jo oli haastanut Kansakunnan voiman-mittelöön, joutunut tappioon ja tappiosta temmannut voiton varsinaiset hedelmät, saavuttaisi vielä suurempia triumfeja ja epämääräiseksi ajaksi pitäisi kansallisen voiman johtonsa ja tarkastuksensa alla. Hän näki tämän ilman kateutta; sillä hänestä oli selvä, että kansalla, joka voi toimittaa niin ihmeteltäviä valtiollisen silmänkääntö-taidon temppuja niitten pelkoa ja tuskin epäluuloakaan herättämättä, joitten voimaa he olivat tunteneet, mutta joitten vallan he olivat kumonneet — joitten kunnian he jo olivat tallanneet tomuun, siksi kuin katsottiin paljon kunnollisemmaksi, että oli tavottanut kansakunnan henkeä, kuin pannut oman henkensä altiiksi iskua torjuakseen — että siis semmoisella kansalla oli erityisessä määrässä ne ominaisuudet, joita tarvitaan vallan saavuttamiseen ja säilyttämiseen.

Vaikka häntä kyllä harmitti näitä seikkoja huomatessaan, ja vaikka hänen poskensa punastuivat jostakin häpeäntapaisesta, kun hän muisti oman kansansa ontuvan, horjuvan epäneuvoisuuden ja kuinka se oli antaunut kivulloiseen, taudintapaiseen hentomielisyyteen, luopuen tämän vuoksi tosi-vallasta, pettäen ja hyljäten liittolaisensa sekä sälyttäen heidän päällensä sen tappion alennuksen ja häpeän, joka siitä seurasi, hän ei voinut muuta kuin jonkunlaisella ylpeydellä myöntää, että ne, jotka näin olivat vastustaneet ja voittaneet voittajansa, olivat syntyneet miesten hallitsijoiksi, olivat semmoisia, joitten valta ei suinkaan vaipuisi mistäkään jäntevyyden puutteesta. Hän katsoi eteenpäin ja näki, kuinka he jälleen saavuttivat ante bellum päivien ylpeän ylivallan — vaikka ei milläkään tyytyväisyydellä; sillä mitä hän niin kauan aikaa oli nimittänyt "peri-ajatuksikseen", seisoi jäykästi tiellä, ja hän oli paitsi sitä varma, että he joskus kukistuisivat — mutta ainakin ihmettelevällä ylpeydellä tämän amerikalaisen rodun haaran ky'ystä.

Näin päivät lensivät, ja aurinko loisti, ja Warrington kävi kirkkaammaksi, ja Lily kasvoi kauniimmaksi ja kypsemmäksi, ja Metta näytti enemmän matroonan kaltaiselta ja vakavalta, ja Hullu istui päivänpaisteessa. Ne siteet, jotka liittivät Lilyn ja hänen isänsä toisiinsa, olivat aina olleet tavattoman lujat, mutta ne olivat käyneet kahta vertaa lujemmiksi ja vahvemmiksi Lilyn sankariteon kautta. Ennen hän oli ollut isänsä kumppani ja oppilas; sen jälkeen hän oli ollut vielä useammin hänen kumppaninsa, mutta oppilaan-tilan ajatus näytti kadonneen isällisen toivon ja ylpeyden itsensä kieltämiseen. Hänen edistyttämiseensä isä nyt pyhitti sen elämän kypsimmät voimat, jonka tytär oli pelastanut. Käsittäen täydellisesti hänen johonkin määrin katkonaisen kasvatuksensa puutteet, kun hän joutui sen hedelmää tutkimaan, hän ihmetteli, mitä oli aikaan saatu. Sille perustukselle, jonka Metta väsymättömällä ahkeruudella oli laskenut, oli lujasti rakennettu molempien vanhempien aina sallitun ja luottavan vapauden kautta, sekä erittäin sen kautta, että isän oli ollut tapa keskustella tyttärensä kanssa kaikista niistä asioista, jotka olivat ennen muita vetäneet hänen huomionsa puoleensa. Halu puhua järkevästi isän kanssa näistä aineista oli tehnyt, että tytär osittain kyselemällä semmoisia asioita, osittain tiedustelemalla kirjoja ja aikakauslehtiä, joita isä luki, oli perehdyttänyt itsensä niihin niin, ettei löytynyt monta yleistä ajatuksen esinettä, joista hän ei pystynyt keskustelemaan, ei ainoastaan ymmärtäväisesti, vaan myös alttiisti ja semmoisella selvyydellä ja alkuperäisyydellä, joka oli kummastuttanut niitä harvoja vieraita, joitten kanssa hänellä oli tilaisuus ajatuksia vaihtaa. Nähden tämän perustuksen lasketuksi, Servosse päätti jatkaa hänen kasvatustaan melkein samalla tavalla, ohjaten sitä nyt erityisiin aineisin ja tehden tuommoista kätevyyttä monilukuisissa asioissa pikemmin hänen kasvatuksensa ripsu-koristeeksi kuin itse kankaaksi, sillä hänen mielestään melkein sama suhde saisi vallita niitten välillä, kuin pitäisi olla tosi-elämässä. Koska se oli hänen ajatuksensa, että todellinen kasvatus oli enemmän siinä, että pystyi hallitsemaan yhtä ainetta, havaitsemaan, keksimään ja järjestämään asioita, jotka olivat yhteydessä sen kanssa, kuin siinä, että vaan opittiin noita tosiseikkoja, hän ei rajoittanut hänen opin-alaansa kuiviin osa-asioihin eikä askarruttanut hänen mieltänsä erityisten perustelmien tutkimisella. Hänen tähtensä hän kääntyi jälleen noille ajatuksen tanterille, jotka olivat olleet hänen nuoruutensa ja varhaisen miehuutensa ihastus, ja johdatti lempeällä kädellä hänen jalkansa halki kirjallisuuden kauniitten kenttien — mailman ajatuksen historian. Rinnatusten tämän kanssa hän levitti hänen eteensä tuota toista kirjaa, jota me nimitämme historiaksi — kertomusta mailman ulkonaisista tapauksista, sen sankarien teoista, sen marttyyrien vääryyksistä ja sen suurten pahantekiäin synneistä sekä siitä vähästä, mitä tiedämme sen isojen joukkojen kärsimyksistä, taakoista ja onnettomuuksista. Lily ei ollut koskaan tuntenut mitään muuta koulua, kuin kotinsa, eikä mitään muita opettajia, kuin hartaat vanhempansa. Hänen tähtensä he olivat karkottaneet kotipiiristään lapsuutensa kielen ja rajoittuneet semmoisiin kieliin, jotka pitkästä käyttämättömyydestä olivat käyneet kankeiksi heille. Hän oli oppinut kolme asiaa, joita Servosse katsoi kaikkia muita tärkeämmäksi; ensiksi, että kasvatus on kokonaisen elämän työ eikä mikään semmoinen asia, jonka voi muutamina vuosina suorittaa; toiseksi, että oppilaan useimmissa aineissa täytyy myöskin olla opettaja, taikka toisin sanoin, että opettajan tehtävä on pikemmin siinä, että hän tutkii oppilaan tietomäärää, kuin siinä, että hän johdattaa häntä tietojen hankkimisessa; ja kolmanneksi, että tietäminen on huomaamista, ymmärtämistä ja kyky opittua esitellä.

Huojennuksena tuosta hänen huomiotansa kokonaan kiinnittävästä ajatuksesta, jonka hän oli uhrannut yleisiin asioihin, tämä velvollisuus oli erittäin mieluisa Servosse'lle, ja näytti siltä, kuin heidän aikaisen toivonsa nauttiminen olisi suotu hänelle ja hänen vaimollensa, kun hän rupesi havaitsemaan, että tämän aikakauden asianhaarat ja tunteet varmaan riistäisivät häneltä tämän hänen elämänsä suurimman ilon. Metta, joka aina piti tarkkaa vaaria tyttärensä edusta, alkoi esittää matkustamisen tarpeellisuutta ja tahtoi, että hyvin vaalitun mielen kasvatus päätettäisiin ja viimisteltäisiin vaihtelevaisen elämän kokemuksella. Tätä kysymystä oli jo hartaasti keskusteltu, kun Servosse yhtenä päivänä hämmästyi eräästä tapauksesta, jonka hänen viisaampi-sydäminen vaimonsa oli edeltäpäin arvannut.

Sillä heidän molempien yli valvoi hellä ja huolellinen Metta, ylpeänä ja onnellisena ihanan tyttärensä nykyisyydestä, ja täynnänsä toivoa hänen tulevaisuutensa suhteen, mutta kummallisella epämukaisuudella, riemuiten enemmän siitä, mitä hänen puolisonsa oli ollut accès de la foliensa aikana, kuin siitä, mitä hän nyt oli, kun hän astui viisauden tietä. Mutta semmoinen on aina naisellisen luonnon ristiriitaisuus.

XLIII LUKU.

Ystävällinen välitys.