"Niinpä luulisinkin", lausui Burleson voitollisella äänellä. "Mutta jollei Melville Gurney olisi eksyttänyt häntä väärälle jäljelle, olisitte varmaan sitä ajatellut! Vähemmässä ajassa kuin neljänneksessä — ennenkuin olisitte vienyt miss Lily'n takaisin hotelliin — olisi Jake Carver ja muu joukko ollut kimpussanne ja olisivat paistaneet teidät kypi-kypsiksi Denton'in sillalla. Miss Lily myös" —
"Hyvä Jumala!" lausui Servosse, "te olette oikeassa! Minä en ollut ensinkään ajatellut asiaa sillä tapaa. Minä olen tehnyt vääryyttä tuolle nuorelle miehelle. Minä tahdon kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa kiitollisuutemme".
John Burleson oli kovasti iloissaan, ajatellen, että hän oli palvellut ystäväänsä ei ainoastaan tehokkaasti, vaan myöskin taitavasti; sillä Servosse'lla ei ollut mitään aavistusta siitä oikeasta syystä, joka elähytti Melville Gurney'ta, kun hän keksi tuon tarinan, jota hän oli käyttänyt selittäessään, kuinka hänen käsivartensa oli haavoittunut.
Lily'n vakaasta pyynnöstä kaikki tiedot tuosta ampumisesta salattiin muilta, paitsi tuomari Denton'ilta ja hänen äidiltänsä, että yleisesti katsottiin tuota Melville'n esiteltyä syytä hänen onnettomuutensa oikeaksi selitykseksi. Oli hyvin tunnettu asia, että Lily oli ratsastanut Glenville'en varoittamaan isäänsä vaarasta, ja epämääräisesti arveltiin, että hän jollakin kummallisella tavalla oli matkalla suoriunut Klan'ista; mutta eivät tuon retken osan-ottajatkaan selvästi tietäneet, millä tavoin hän pakonsa toimitti. Jos jonkun mieleen olisi tullut epäillä Melville Gurney'n uskollisuutta, tämmöinen luulo pian haihdutettiin sen tosi-asian kautta, että tämä aina siitä saakka oli kokonaan ollut Lily'a huomaamatta.
Servosse toisti siis tyttärellensä sen kertomuksen, jonka Burleson oli esitellyt, ja sanoi sitä päättäessään: "minä luulen, että olemme tehneet hänelle vääryyttä ja että minun tulee kirjoittaa ja kiittää häntä hänen huolenpidostaan; etkö luule sitä, lapseni?"
Lilyn poskien puna oli käynyt tummemmaksi isän näin puhuessa, ja hän katsoi arasti ylös, lempeä loisto silmissään, kun isä teki tämän kysymyksen. Jos isä olisi katsonut häntä, hän olisi avannut sydämensä ja paljastanut hänelle hellän salaisuuden, joka makasi kätkettynä siellä yksin äidinkin tarkoilta silmiltä, joka jonkun aikaa hänen ratsastuksensa jälkeen oli puoleksi arvannut todellisen laidan ja virittänyt monta viatonta pikku vehkettä salaisuuden ilmi saattamiseksi, vaikka ilman menestystä. Mutta isä, mies ei katsonut ylös, ja Lily vaan vastasi tavotetun vakaasti hänelle: —
"Niinkuin tahdotte, isä. Minä olen varma, että parhaiten sen tiedätte".
Ja niin muodoin Servosse kirjoitti kiitollisuuden kirjeensä; oli tyytyväinen, että oli velvollisuutensa tehnyt, eikä ajatellut asiaa sen koommin.
XLIV LUKU.
Ehdoton antauminen.