"Minua suuresti ilahuttaa, että teitte niin", keskeytti Servosse.
"Minä kerroin sen heille ja kohtasin varoituksia ja nuhteita äidin puolelta sekä suurempaa suuttumusta, kuin isäni koskaan ennen oli osottanut minulle".
"Heidän pääsyynsä oli mikä?" terävästi.
"Minä en tarkoin tiedä. Ensiksi he olivat päättäneet, että minun tulisi tehdä toisin. Minä tiesin sen ennen, olin tietänyt sen monta vuotta. He olivat katsoneet eteenpäin ja viitanneet elämänrataa minulle — kokonaan hyvänsuonnista ja rakkaudesta, sen tiedän — ja minua surettaa, etten voi noudattaa heidän tahtoansa. Minä sanoin heille, etten voinut ja että minun täytyi saada itse ratkaista, mikä oli onnellista minulle, mikä ei".
"Ja sitten?" kun nuori mies pysähtyi puheessaan.
"No", hän lausui puollustavaisesti, "siinä oli niin paljon ikäviä kohtauksia, kuin koskaan saatti olla isäni huoneessa. Hän sanoi minulle, että, jos itsepintaisesti tahdoin hävittää tulevaisuuteni, minun tulisi itse vastata siitä. Ja äitini — no, Sir, teidän täytyy antaa anteeksi hänelle: hän oli niin pahasti pettynyt toiveissaan, mutta se ei ole kauan kestävä — hän sanoi, että jos minä välttämättömästi tahdon naida Yankee-tytön, minun ei tarvitse tuoda häntä sinne".
"Toisin sanoin teidän vanhempanne eivät tahdo mitään liittoa meidän perheemme kanssa, koska olemme Pohjassa syntyneet", lausui Hullu.
"Ei juuri niin: ei niin paljon sentähden, että olette Pohjoisvaltalaisia, kuin sentähden, että ette ole Etelävaltalaisia — että olette vieraita, niin puhuakseni; ettette ole meikäläisiä eikä täynnä meidän tunteitamme; että puhutte kieltämme, mutta ette ajattele ajatuksiamme. Sitten on lisäksi, niinkuin tiedätte, översti, ollut paljon valtiollista katkeruutta ja paljon kovia asioita on sanottu; ja löytyy meidän kansassamme — minä tarkoitan niitä, jotka muodostavat meidän paraan seuramme — jonkunlainen kummallinen ennakkoluulo teitä vastaan, joka luonnollisesti ulottuu johonkin määrin teidän perheesenne".
"Eikö tuotu esiin mitään muuta syytä?"
"Ei mitään".