"Te ette ole vielä antanut minulle mitään vastausta, Lily. Mimmoinen se on? Tahdotteko särkeä sydämeni yhtä hyvin kuin käsivartenikin?"
Lily katsoi vapaasti ja väistymättä hänen silmiinsä ja laski kätensä lempeästi, mutta vakaasti hänen käsivarrelleen, kun hän vastasi tyvenellä, tasaisella äänellä: —
"Melville — Mr. Gurney, ei voi olla puhettakaan siitä — siitä, mitä tahdotte, meidän välillämme, niin kauan kuin teidän isänne vastustaa sitä tuumaa, johon olette ruvennut".
"Mutta, Lily — miss Servosse, te ette suinkaan tarkoita, te ette voi tarkoittaa, mitä olette sanonut!" hän huudahti hämmästyneenä ja tuskastuneena.
Lily vaan kääntyi, katsoi uudestaan hänen silmiinsä eikä antanut mitään muuta vastausta. Gurney tiesi, että Lily pysyisi kiinni päätöksessään kuolemaan saakka, jos oli tarve niin tehdä. Jäinen vilu värisytti hänen ruumistansa. Ilo näytti kylmenneen hänen kasvoillansa, ja ainoastaan kolkko, toivoton kaipaus jäi niihin. Hetkisen perästä hän lausui karkeasti: —
"Tahdotteko sanoa minulle, minkätähden, Lily?"
"Minä en voi, Melville", toinen vastasi. Vähäinen toivo virisi Gurney'n sydämessä.
"Minä olen odottanut kauan aikaa, Lily. Minä olen koettanut turhaan poistaa isäni vastahakoisuutta. Onko minulla velvollisuuksia ainoastaan häntä kohtaan ja ijäti?"
"Se ei ole teidän velvollisuutenne, Mr. Gurney, se on minun, joka pakottaa minua sanomaan, mitä olen sanonut".
"Teidän velvollisuutenne? Kuinka se on mahdollista? Mikä velvollisuus teillä on minun isääni kohtaan?"