Metta muistutti, että hänen miehensä oli pannut ne ylemmälle hyllylle sitä varten, ettei näyttäisi siltä, kuin hän joko tahtoisi väkisin saada naapureitansa huomaamaan niitä tai myöskin, kuin hän niitten salaamalla tahtoisi kieltää omistavansa niitä.
"Ei, hänellä ei ole mitään syytä siihen nyt", lausui vanhus; "vaikka minä muistan, kun yhtä miestä tutkittiin, julistettiin syylliseksi ja vieläpä tuomittiin ruoskittavaksi ja vankihuoneesen pistettäväksi juuri sentähden, että hän omisti yhden tuommoisen kirjan".
"Minä en tietänyt", arveli Metta, "että laki todella teki asian rikolliseksi, taikka oikeammin, minä en luullut, että semmoista lakia koskaan pantiin toimeen".
"Oh, kyllä pantiin", hän vastasi. "Se kohtaus, jota tarkoitan, koski Mr. Wanzer'ia, joka kuului erääsen hyvin tunnettuun perheesen tässä maakunnassa, vaikka hän oli juuri muuttanut tänne Indiana'sta, jolla tavoin hän joutuikin pitämään tätä kirjaa luonansa. Siitä pidettiin suuri tutkinto ja mielet olivat kovasti kiihtyneet. Häntä puollustettiin hyvin taitavasti, ja hänen lakimiehensä teki monta muistutusta lakia vastaan, jota luultiin julistettavan perustuslakia vastaan sotivaksi. Mutta se ei auttanut mitään. Ylioikeus puollusti lakia jokaisessa pikku seikassakin".
"Minä luulin, että ainoastaan hylkyväki ahdisti ihmisiä siitä, mitä he tahtoivat lukea", arveli Metta; "ainakin noista hyvistä vanhoista ajoista asti, jolloin oli tapa polttaa ihmisiä siitä, että he lukivat raamattua".
"No", vastasi vanhus, "kyllähän hylkyväkikin oli siinä toimessa; kumminkin meidän oli tapa kovasti suuttua ajatellessamme, että ihmiset tuottivat tänne 'abolitionistein kirjoja', joksi niitä nimitettiin, nostamaan orjiamme kapinaan; ja epäilemättä teimme niitä näitä, mitä yhtä hyvin olisi voinut jättää tekemättä".
"Mutta kuinka saatoitte sitä tehdä, Squire?" kysyi Metta. "Tämä oli olevinaan vapaa maa; ja kuinka voitte ajatella, että teillä oli oikeus vainota ketään siitä, että hän luki, kirjoitti tai sanoi jotakin, jota hän uskoi? Luultavasti olisitte noina aikoma hirttäneet puolisoni siitä, että hän lausui ajatuksensa?"
"Noina aikoina", sanoi vanhus juhlallisesti, "ei översti Servosse koskaan olisi lausunut semmoisia ajatuksia. Minä myönnän, että hän on urhoollinen mies; mutta ei kukaan olisi tuonut esiin semmoisia mietteitä, kuin hän nyt tuo, yhtä vähän, kuin hän olisi vienyt tulisoiton ruutimakasiiniin. Vaara oli niin ilmeinen, että olisi ollut mahdoton löytää ketään kylläksi hullunrohkeaa yrittämään sitä. Luullakseni olisi jokainen ihmisjoukko Etelässä, niinkuin villipedot, repinyt semmoisen miehen jäsen jäseneltä kappaleiksi".
"Mutta ettehän suinkaan voinut ajatella sitä oikeaksi, Squire?" Metta keskeytti.
"No, minä en luule, että teidän tulee sanoa niin, madam. Näettekö, te moititte kokonaista kansaa, jota meidän on velvollisuus tunnustaa yleensä rehelliseksi siinä, mitä se teki. Jos joku uskoo, että orjuus on Jumalan säätämä ja järjestämä laitos, niin minä en voi ymmärtää, kuinka hän olisi voinut menetellä toisin".