"Minä en ymmärrä, kuinka hän siis säilyi", arveli Servosse.
"En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi sitä ymmärtänyt", arveli Durfee. "Sodan alkaessa hän asui Rockford'issa, toimitti asioita, ansaitsi rahaa ja oli jäsenenä metodistein kirkkokunnassa. Hän aikoi ensin muuttaa pois; mutta hänen vaimonsa sanoi, ettei hän tahtonut jättää kansaansa: John Walters jäi siis sinne, missä hän oli, jatkoi tointansa ja hoiti asioitansa aivan niinkuin ennen. Jonkun ajan kuluttua, kun asiat alkoivat käydä kuumaksi, rupesivat kaupungin tyhjäntoimittajat hokemaan, että hänen pitäisi mennä armeijaan. Silloin hän puhui suunsa puhtaaksi ja sanoi, että hän oli Unionin mies eikä koskaan mielinytkään muuttua miksikään muuksi. Hän ei hyvällä aikonut taistella hallitusta vastaan, ja se oli parempi heille, jolleivät koettaisi kovalla saada häntä sitä tekemään. Asiat kävivät vähitellen yhä kuumemmiksi; sotaväen-otto-lakeja noudatettiin yhä ankarammin: mutta John Walters oli oikein vaan Rockford'issa, pitäen kauppaa ja hoitaen omia asioitansa aivan niinkuin ennen. Kovasti paljon puhuttiin siitä, koska hän oli juuri sama Unionin mies, kuin ennen, eikä koskaan lausunut asiasta mitään, jollei häntä kysymällä saatu siihen, jolloin hän kyllä tiesi suorittaa seikat puolestaan. Tavalla tai toisella alkoi semmoinen huhu käydä, että hän oli sanonut, että, jos häntä pakoitettaisiin menemään sotaan, se mies, jota hän luuli syypääksi siihen, olisi jonkunlaisessa vaarassa. Hän ei ollut mikään semmoinen mies, jonka kanssa kävi leikkiä laskeminen, ja niin muodoin hän sai olla rauhassa. Viimein eräs nuori sotaväen-otto-upseeri tuli kaupunkiin ja puhui sangen isosti siitä, mitä hän aikoi tehdä. Muutamat hänen puheistaan tulivat Walters'in korviin; ja tämä menee katsomaan häntä, kävely-keppi kädessä. He kohtasivat toisensa portinkäytävässä. En saanut koskaan tietää, mitä tapahtui; mutta eräs mies, joka näki sen, jutteli minulle, että upseeri veti esiin pistoolinsa ja eräs toinen mies tarttui Walters'in oikeaan käsivarteen. Minä en luule, että kukaan tietää juuri, kuinka se tapahtui — ei edes Walters itse. He olivat kaikki siinä semmoisessa sekasotkussa; mutta, kun vähän selveni, oli pistooli Walters'illa, upseerin oli yksi kuula mennyt leukaluun läpi johonkin, toiselta mieheltä oli käsivarsi taittunut, ja eräs kolmas oli tupertunut ulos portista ja nyrjähyttänyt jalkansa, ettei hän voinut astua sillä kuukauden aikaan. Walters oli ainoa eheä mies. Hän laati kertomuksen asiasta seuraavana päivänä; joku lääkärien neuvoskunta tutki häntä ja tavalla tai toisella julisti hänet sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Hän lähti kotiin muutamia päiviä jälestäpäin, kaikki vapautus-paperit täydessä järjestyksessä, eivätkä he totta puhuen koskaan saaneet häntä sotapalvelukseen. Tietysti häntä vainottiin ja häirittiin; mutta, kun sota oli ohitse, niin siellä oli John Walters — juuri missä hän oli, kun se alkoikin".
"Tuo on sangen tavaton kohtaus, Mr. Walters", arveli översti, kääntyen hänen puoleensa, kun Durfee oli päättänyt.
"On kyllä", vastasi Walters häveliäästi; "minulla oli erittäin hyvä onni. Minä näytin huononpuoliselta, niinkuin aina olen näyttänyt, enkä minä tunkenut itseäni vastuksiin. He tiesivät, että, jos lähdin sotaan, minä karkaisin ensi tilaisuudessa ja menisin Unionistein riveihin; ei ollut siis mitään hyötyä lähettää minua esirintaan. Mutta minulla oli paljon helpompi aika, kuin Durfee'lla ja puolella kymmenellä muulla täällä. Noh, onpa eräs mies, översti, joka eli kahdeksantoista kuukautta kuopassa huoneensa alla. Onpa toinen, joka oleskeli viisi kuukautta seteripuun alla, joka kasvoi aivan yksinään mäen kukkulalla noin puolentoista sadan sylen päässä isosta maantiestä. Löytyypä vielä kaksi, jotka kuuluivat seitsenmiehiseen joukkoon, joka piileskeli sotaväen-ottajia jossakin onkalossa Martin Holbrook'in maalla. He kaivoivat kuopan joen laitaan ja yllä olevaan törmään, kun vesi oli poissa satamasta. Kun portti suljettiin ja vesi nousi, täytyi heidän sukeltaa, niinkuin saukot, päästäksensä luolaansa".
"Onhan siinä kylläksi hyviä aineksia yhteen Unionistein liittoon, vai kuinka, översti?" kysyi Durfee.
"Luulisinpa todella niin, jos kaikki vaan ovat sellaisia", vastasi
Servosse.
"Siinäpä pykälä onkin", arveli Walters pikaisesti, mutta ilman mitään muutosta muodossansa paitsi että hän kääntyi ja katsoi yhtä miestä, joka oli noussut puhelavalle ja juuri aikoi esimiehenä avata kokouksen.
"Ei voinut koskaan luottaa häneen sodan aikana", jatkoi Walters samalla äänellä. "Meillä oli jonkunlainen yhdistys tai oikeammin joukko tunnusmerkkejä, joita jokainen antoi ystävällensä, jos hän piti häntä luotettavana. Jos palvelitte pitkin Tennessee'n tai Georgian rajoja, kuulitte arvattavasti siitä".
"Usein, sekä ennen että jälkeen antaumisen", sanoi Servosse. "Te tarkoitatte 'Punanauhoja', luullakseni".
"Niin, juuri niitä minä tarkoitan. Ihmiset puhuvat heistä, niinkuin he olisivat olleet joku yhdistys, joku liitto, joku veljeskunta; mutta sitä he eivät olleet. Se oli vaan huolellisesti mietitty sarja tunnusmerkkejä, joita toinen Unionin mies antoi toiselle. Siinä ei ollut mitään järjestystä, ei mitään päämiestä, ei mitään virallista johtokuntaa. Koko sen tarkoitus oli vaan se, että se saatti ihmiset, joilla oli sama harrastus, tuntemaan toisiansa. Punaisen nauhan pätkä hatussa tai napinlävessä oli kaikkein tavallisin merkki. Tätä käyttämään johdatti Josuan kirjan kertomus tuosta punaisesta nuorasta, jonka Rahab niitten vakojien kehoituksesta, joita hän oli auttanut, laski alas huoneensa seinää myöten, että hänen talonsa säästettäisiin ryöstämisestä, kun kaupunki valloitettiin".