"Enkö minä kahta kokonaista päivää ole tehnyt liinan kaavetta ja ommellut kääreitä ja kiertänyt niitä kokoon? Ja (tässä hän purskahti itkuun) minä olen varma, että mielelläni teen sitä joka päivä — jos — jos — jos siitä vaan on jotakin hyötyä".
Sitten virtasivat hänen kyyneleensä runsaasti ja lakkaamattomat nyyhkytykset pudistuttivat hänen hoikkaa vartaloansa, ikäänkuin joku suuri syvänne äkkiä olisi auennut.
"Voi, en minä sitä tarkoittanut!" lausui Hullu. "Etkö luule, että minun tulisi tehdä jotakin? — että minun tulisi — tulisi — mennä?"
"Mennä! mihin?" vastasi vaimo teeskenneltyllä kummastuksella, sillä hän ei tahtonut ymmärtää.
"Sotaan, armaani", vastasi mies leppeästi.
"Kuinka!" huudahti Metta. "Sinä! sinä! puolisoni! Oi, se ei ole, se ei voi olla niin! Ei suinkaan se ole tarpeellista. Emmekö voi tehdä kylläksi — puolestamme — ilman sitä? Oi, lemmittyni, minä kuolisin!" Hän nyyhkytti, niinkuin hän olisi tahtonut näyttää todeksi sanojansa, ja riippui kiinni miehen kaulassa, vuorotellen itkien ja suudellen häntä hämmennyksissään.
"Voi, jos minun täytyisi kadottaa sinut! Lemmittyni, lemmittyni! muista meidän sievää kotiamme! sinun kirkasta tulevaisuuttasi ja — ja", hän kuiskasi jotakin miehen korvaan. "Varmaan jonkun täytyy jäädä kotiin; ja miks'et sinä?"
"Ei, ei, armaani", vastasi mies, "älä kiusaa minua! Minä tiedän, että se on haikeata; mutta minä en voisi katsoa silmiisi ja tietää, että olen väistynyt tästä vaatimuksesta. Ei, vielä enemmän, armaani! minä en voisi punastumatta katsoa tuon vähäisen lapsen viattomiin kasvoihin, jos olisin kieltäynyt ottamasta miehen osaa siihen suureen taisteloon, jota kansakuntamme taistelee vääryyttä vastaan. Minä en voisi nähdä lastasi ja ajatella, että se kukaties joku päivä punastuu isänsä pelkurimaisuutta!"
Niinkuin se ei olisi ollut aivan yhdentekevää tulossa olevalle pienokaiselle, jäikö hänen isänsä yhä edelleen siksi ahkeraksi ja menestyväksi asian-ajajaksi, kuin hän tähän saakka oli ollut, vai rupesiko hän punakätiseksi miesten surmaajaksi; taikka, todella, oliko se enemmän mainitun toivotun perillisen mieleen ja hänelle edullisempi, että hänen isänsä astuisi mieluisammin edellistä kuin jälkimäistä tietä!
Kuitenkin huomasi nuori vaimo, että oli turha taistella semmoisen kanssa, joka niin ilmeisesti väärin ymmärsi asiat, ja lepäsi itkien ja nyyhkien miehensä sylissä, siksi kuin tämä oli sytyttänyt hänen mielikuvituksensa, iloisesti puhuen sotaisesta kunniasta ja kotiintulon suloista, jolloin Rauha oli seppelöivä hänet laakereilla ja valmistava mitä loistavimmat pidot niille sankareille, jotka menivät ulos taistelemaan oikeuden puolesta.