Jollemme voi olla varmat näitten valtioin äänistä, on presidentin valitseminen meidän puolueemme mielen mukaan ja Perustuslaillisten parannusten hyväksyminen sangen epäiltävä, kukaties mahdoton asia. Jos joku vastapuolueen miehistä Edustajain huoneen enemmistön kautta tulisi presidentiksi, niin epäilemättä näitten valtioin Johnson'in tuumaa hyväksyneet edustajat pääsisivät valtaan; ja Etelän mustalla kansalla ja valkoisilla unionisteilla ei olisi mitään suojelusta eikä kansakunnalla mitään takeita tulevia kapinoita vastaan.

A— ja B— ja C— teidän valtioissanne, jotka ovat kirjoittaneet meille, ovat aivan yksimieliset minun kanssani näissä asioissa. Me odotamme varmaan teidän suostumustanne ja myötävaikutustanne. Erittäin tärkeätä on, että kiirettä pidetään. Katsokaat, ettei mitään viivytystä synny. Minä tahtoisin mielelläni heti kuulla jotakin teiltä. Semmoisten parannusten kopiot, joita katsotaan tarpeelliseksi tehdä, toimitetaan ennen kokousta jollekin valitulle, ja minä totisesti kehoitan, ettei yritetä tehdä mitään muuta.

Korkeimmalla kunnioituksella olen, rakas överstini, teidän nöyrä palvelianne,

Öv. Comfort Servosse'lle, Warrington'iin.

Me jätämme pois sen suuren nimen, joka epätasaisilla kirjaimilla on piirretty nyt keltaiselle ja likaiselle paperille. Kuinka nopeasti ajan hammas kalvaa pois maineen kirjaimet! Ainoastaan kymmenkunta vuosia on kulunut ja se levoton, kunnianhimoinen aivo ja sydän, joka sepitti nämät rivit, epäilemättä toivoen sen kautta jossakin määrässä tasoittavansa tietään kansakunnan korkeimpaan virkaan, on, murtuneena monesti pettyneen toiveen surusta, muuttunut tomuksi ja melkein joutunut unhotukseen.

Hullu vastasi tähän ja muihin samanlaisiin kirjeisin sillä suurten nimien halveksimisella, johon suurten tapausten osan-ottaja tietämättänsäkin tottuu. Kymmenen vuotta takaperin hän olisi hyväksynyt tämän viisaan miehen mietteitä hallituksen valtiollista menetystä koskevassa kysymyksessä samalla täydellisellä luottamuksella, kuin se, jolla kaikkein nöyrin uskovainen turvaa kirjoitettuun ja ilmoitettuun Sanaan. Hän ei olisi kysynyt hänen asemaansa, ei epäillyt hänen johdattavia syitänsä eikä ollut kahdella päällä hänen valtioviisautensa suhteen. Nyt, voi! tuon onnettoman hulluuden-kohtauksen jälkeen hän oli nähnyt niin monen mainehikkaan miehen sortuvan kansakunnan neuvostoissa, yleisen mielipiteen vapaammassa ja suuriläntäisemmässä taistelossa sekä tappelutantereella — hän oli niin usein nähnyt paljon kiitetyn Vanhan antavan tietä rohkeammalle ja lujemmalle Uudelle, että hän oli menettänyt tuon soveliaan kunnioituksen ijän ja arvon suhteen, joka osottaa aivan tervettä ja hyvin hallittua järkeä. Kokemus, että nuot harvat hyvin viisaat miehet, joita hän oli kohdannut, saattivat hairaantua, oli epäilemättä ollut omainen kartuttamaan hänen mielenvikaansa ja vahvistamaan sitä hänen valitettavaa harhaluuloansa, että myöskin viisaat miehet voivat erehtyä.

Juuri tähän aikaan sattui myöskin eräs aivan onneton tapaus, joka, ikävä kyllä, sekin vahvisti tuota harhaluuloa. Yksi näitten viisaitten miesten viisaimpia oli kauan aikaa luullut, että uusi Rauhan evankeliumin ilmoitus, erittäin sovitettuna tähän aikaan ja tilaisuuteen, oli aiottu hänelle yksistään ja ettei tarvinnut muuta kuin sitä innostusta, jota hänen läsnä-olonsa synnytti, hänen sointuvien ala-vokaaliensa syvää totisuutta ja hänen käskevien, mutta samalla aivan ystävällisten kasvojensa voimaa saattaaksensa kaikkein kovakiskoisinta äskeisistä kapinoitsioista jälleen nöyrästi taipumaan. Sen sijaan, että hänen olisi tullut jättää tämä ihana teoria sillensä eikä sallia käytännön karkean käden turmella sitä — tällä tapaa useimmat viisaat miehet säästävät hienoimpia teorioitansa — hän nyt pahaksi onneksi itsepintaisesti tahtoi saattaa sen tämän ankaran koetuksen alaiseksi. Kun siis maan sanomalehdet ensin olivat soveliaasti ilmoittaneet hänen aikomuksensa, antautui hän vavisten omille onnillensa ja, joukko sanomalehdenkertojia ja pikakirjureita henkivartiostona, retkeili tuohon sivistyksen rajamaahan julkaisemaan valtiollista elämää ja valoa. Oli jotakin hänen puheessansa, joka ei miellyttänyt; ja nyt seurasi ensin vihaiset sanat ja sitten vielä vihaisemmat Derringer'ein[47] ja revolverein naksutukset. Väkijoukot hajosivat, henkivartiosto katosi näkyvistä; ja tuo kaikkein rakastettavin kaikista väittelyistä, gentiili eteläinen tappelu, tapahtui viisaan miehen silmien alla taikka paremmin hänen korviensa alla, kun hän kyykistyi sen pulpetin suojaan, jonka takaa hän silmänräpäystä ennen oli selittänyt, kuinka "rakkauden laki ja lain rakkaus ovat yhdenvertaiset ja yhden-arvoiset, koska molemmat keskinäisesti riippuvat ja syntyvät toisistaan". Hullu oli monta monituista kertaa nauranut viisaan miehen tappiota eikä ollut koskaan väsynyt mainitsemasta sitä esimerkkinä, kuinka pitkän matkan päässä päättävä viisaus menee tyhjiin, kun se asetetaan läheltä tarkastavaa ymmärrystä vastaan. Niin muodoin hän vastaukseksi siihen kirjeesen, jonka sisällys tässä ilmoitettiin, sangen tyhmästi kirjoitti näin:

Washington'issa, Joulukuun 20 p. 1867.

Kunnian-arvoisalle Senatori — —. Sir, — Teidän kirjeenne tämän kuun 15 päivältä, jossa minulle annetaan neuvoja niitten velvollisuuksien suhteen, joita minulla on jäsenenä tämän sotapiirin komentajakenraalin kutsumuksesta pidettävässä Perustuslaillisessa konventissa, tuli oikein perille ja sille on annettu se arvo, jota se ansaitsee kirjoittajansa personallisen etevyyden ja virallisen aseman tähden. Surukseni huomaan, että minun täytyy ajatella toisella tapaa, kuin mies, jolla on niin ylevä asema sekä valtiomiehenä ja isänmaan-ystävänä että myöskin republikaanisena johtajana, semmoisessa asiassa, jota te katsotte perin tärkeäksi monessa suhteessa. Minä en saata sanoa, että pidän lainsäätäjäkokousta vähemmän tärkeänä, kuin te, vaan pikemmin vielä tärkeämpänäkin, vaikka kohta aivan toisenlaisessa merkityksessä. Pelkältä puoluekannalta katsoen olisin taipusa suostumaan teidän mielipiteesenne, jos vaan voisin luulla nykyhetken menestystä korkeimmaksi valtioviisaudeksi; mutta kun rupeamme katsomaan ei ainoastaan tämän valtion ja tämän kansan, vaan myöskin koko maan lopullista hyötyä, näyttää minusta aivan varmalta, että on paljon tärkeämpi, että hallitusten uudestaan järjestämisen työ äsken kapinallisissa maakunnissa tulee hyvin tehdyksi, kuin että se nopeasti tehdään. Te sallitte minun siis sanoa, että minusta tuntuu, kuin se, joka antaumisen ensi hetkestä saakka on ollut paikalla ja tutkinut kansan käytöstapaa ja luonnetta, on ollut paljon paremmassa tilaisuudessa päättää, mitä on tarpeellista tehdä, kuin se, jolla ei ole ollut mitään tämmöistä tilaisuutta ja joka näyttää pitäneen kysymystä eri valtioin uudestaan rakentamisesta jonkunlaisena liikuntona jossakin valtiollisessa pelissä. Niinkuin sanotte, minä vastustin tätä uudestaan rakentamisen tuumaa. Minusta se oli silloin ja on vielä nytkin erittäin vaarallinen luonteeltaan, kovin vaillinainen määräyksiltään sekä ilman kaikkia varovaisen, tarkoin punnitsevan ja kauas eteenpäin katsovan valtiomiehen-taidon alkeita. Minä vastustin sitä seuraavien perustusten nojalla: —

1. Uudestaan rakentamisen oikeana määränä ja tarkoitusperänä pitäisi olla (1) kansakunnan turvaaminen tulevaisuudessa sisällisen sodan, erittäin semmoisen sodan vaaroista, joka perustuu samoihin peri-aatteisin ja syihin, kuin äsken päättynyt; (2) samanlaisen kehkiämisen aikaan saaminen, kuin Pohjassa, että maasta tulisi, mitä se ei koskaan tähän saakka ole ollut — yksi kansakunta. Tärkeänä osueena tässä käypi yhdenlaisten yhteiskunnallisten ja valtiollisten oikeuksien antaminen kaikille ihmisille, heidän entisestä arvostaan ja asemastaan huolimatta, välttämättömän tarpeelliseksi. Minusta näyttää kuin Uudestaan rakentamisen lait olisivat tehneet tämän postulaatin tärkeämmäksi kuin itse päämäärän, jonka saavuttamiseen se on avullinen.