Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani

by Albion Winegar Tourgée

Muutosten toimeen panemisen aikakausi oli ohitse, niin sanottiin. Konventit olivat olleet koossa eri valtioissa ja ihmeen lyhyessä ajassa esitelleet lakeja, jotka kansan ääni oli vahvistanut. Virkamiehiä, oli valittu niitten mukaan, kansakunnan Kongressi oli hyväksynyt heidät, niinkuin laki määräsi, lainsäätäjävallat olivat olleet koossa, senatoreita ja edusmiehiä oli valittu, Kongressin presidentin vaali oli tapahtunut ja republikaaninen puolue oli saanut loistavan voiton. Kaikki oli ohitse — sota, Uudestaan rakentaminen, vanhojen kysymysten miettiminen. Kaikki oli nyt rauhaa ja sopusointua. Etelän tuli nyt pitää huolta itsestänsä. Kansakunta oli tehnyt, mitä sen tuli tehdä; se oli vapauttanut orjat, antanut heille ääntövallan, avannut oikeustot heille ja hankkinut heille mahdollisuuden suojella itseänsä ja pitää omaa puoltansa. Se "tempaa ylös, hakkaa pois tai kuole"-politiiki, jota kohtapikaisten muutosten aikakauden suuri apostoli noudatti, pääsi joka paikassa valtaan. Kansa päästi helpoituksen huokauksen. Kolmena neljänneksenä vuosisatana Etelä oli ollut nuoren republiikin vaivajainen: yksinkertaisen valtiollisen tempun kautta tämä nyt oli ijäksi päässyt vapaaksi siitä. Ihmekö siis, jos republiiki alttiisti hengitti! Yankee'itten maa saatti nyt kääntää kaikki voimansa teollisuutensa ja kauppansa puoleen. Etelä kyllä pitäisi huolta itsestänsä, hoitaisi omia asioitansa, katsoisi omia etujansa. Kansakunta oli hyvässä turvassa. Se oli kukistanut kapinan, hajoittanut armeijansa, paikannut rikki revityn karttansa. Republikaaninen puolue oli täyttänyt suuren lähetyksen. Se oli luvannut kukistaa kapinan ja oli niin tehnytkin. Se oli taannut vapautta orjille ja oli suorittanut sitoumuksensa. Ei ollut enää mitään tehtävää, ennenkuin ajan täyttyessä uusia riitakysymyksiä syntyisi, jotka perustuivat uusiin ajatuksiin, uusiin aatteisin ja uusiin harrastuksiin.

Näin viisaat miehet sanoivat. Mutta Hullu katseli päälle tuskallisilla aavistuksilla ja kirjoitti vanhalle opettajallensa alakuloisesti siitä tulevaisuudesta, joka muista näytti niin kirkkaalta:

Warrington'issa, Joulukuun 10 p. 1868.

Tohtori E. Martin'ille.

Rakas vanha ystäväni, — Teidän hyvän ja tervetulleen kirjeenne, joka oli niin täynnänsä onnittelemisia ja kirkkaita toiveita, olen oikein vastaan-ottanut ja lausun nyt siitä sulimmat kiitokseni. Täytyykö minun kuitenkin tunnustaa, että se tekee minut surulliseksi? Se asiain tila, jota te kuvaatte, ei ole Etelässä olemassa; ja minusta näyttää kuin ne kirkkaat toiveet, joita perustatte vääriin premisseihin,[52] eivät juuri helposti kävisi täytökseen. Vapautetulla on nyt aivan yhtä vähän voimaa suojella itseänsä, kuin hänellä oli ennen kuin ääntö-oikeus annettiin hänelle — niin, kukaties vielä vähemmänkin, koska taitamaton henkilö saattaa vahingoittaa itseänsä hienoimmalla Damaskon säilällä. Tehkäät hyvin ja muistakaat vanhaa luokka-jakoani. Jokaisesta sadasta mustasta ainakin yhdeksänkymmentä-viisi ei osaa lukea eikä kirjoittaa, yhdeksänkymmentä-viisi ei omista maata ja vähintäinkin kahdeksalla kymmenellä ei ole millä elättää itseänsä kolmekymmentä päivää ilman niitten apua, jotka valtiollisissa asioissa vastustavat heitä semmoisella kiivaalla ennakkoluulolla, jota ette voi milloinkaan ymmärtää. Nämät tekevät kolme neljännestä Etelän republikaanisesta puolueesta. Lopuista (valkoisista) neljäkolmatta jokaisesta sadasta ei voi lukea vaalilippuansa; ja viisikymmentä-viisi tai kuusikymmentä samasta luvusta ei omista maata, vaan ovat pelkkiä päiväläisiä taikka korkeintaan arentimiehiä, "crappers", joksi heitä täällä nimitetään.

Niin että siitä puolueesta, jolle Pohjan viisaat miehet ovat antaneet vallan, jolta he odottavat melkein mahdottomia, kolme neljännestä ei osaa lukea eikä kirjoittaa, viisi seitsemännestä ei omista maata, kaksi kolmannesta on perin köyhä, ja melkein kaikki ovat kokemattomat yleisten asiain johtamisessa. Kuitenkin on kansakunta tämän puolueen hartioille sälyttänyt asiain entiselleen asettamisen, uudestaan rakentamisen ja jälleen järjestämisen taakan! Että se ei ole onnistuva, on yhtä varma, kuin huominen päivän-nousu. Kolmena vuonna kansakunta on pitänyt tätä probleemia[53] lainsäätäjiensä mietittävänä ja käsiteltävänä eikä ole päässyt askeltakaan likemmäksi sen suorittamista. Mitä korkein viisaus, suurin vakavuus, syvin tieto ja se taito, joka tulee ainoastaan kokemuksesta, ovat välttämättömän tarpeelliset tässä tehtävässä. Se on annettu vennokkaitten käsiin, samalla kuin se suuri maa, jonka etu, menestys ja kunnia riippuu kaikki siitä, että sodan toimittama vapaus vahvistetaan ja että näitä uusia valitsiamiesten kuntia järjestetään niin, että niistä tästälähin on lähtevä tukea eikä vaaraa — tämä maa vetäytyy pois ja sanoo: "minä en sormeni päällä tahdo koskea vähimpäänkään näistä taakoista. Etelän täytyy pitää huolta itsestänsä".

Rakas, vanha ystäväni, mitä tarkoitetaan, sitä ei saavuteta. Koe raukee mitättömiin; ja kun se raukee, se saattaa meidät kaikki — meidät Eteläläiset, tarkoitan — häviöön; mutta Pohjan ja erittäin republikaanisen puolueen Pohjassa tulee vastata tästä häviöstä, sen häpeästä ja tappiosta, laiminlyödystä hyvästä tilaisuudesta ja, kukaties, seuraavasta vaarasta. Tietysti minä joudun saman kohtalon alaiseksi. Pohja ei tahtonut nähdä sitä teko-asiaa, että sota ei ollut sama, kuin uudestaan syntyminen, eikä suorittaa sitä tehtävää, joka oli sille annettu, koska se oli voittaja. Ne molemmat ehdot, jotka asetettiin meidän eteemme täällä Etelässä, olivat: Uudestaan rakentamisen tuuman voimaton hyväksyminen, taikka vastarinta ja vihamielisyys hallituksen suhteen. Minä ja moni muu valitsimme edellisen. Hallitukselle uskollinen mies ei voinut menetellä toisin. Nyt me, ja arvattavasti me yksinämme, saamme kärsiä ja kantaa moitetta tuuman huonosta menestymisestä. Siihen minä edeltäpäin panen vastalauseeni. Jos höyrylaivan miehistöstä viisikymmentä sadasta hengestä ovat kuuromykkiä ja ainoastaan viisi heistä kaikista joskus ennen ollut vesillä, ei ole luultavaa, että sen matka tyvenimmälläkään merellä on turvallinen; mutta jos myrskyt riehuvat ja edessä on vaarallinen ranta, josta ei milloinkaan mitään karttaa ole tehty, niin tämän laivan perikatoa voi varmuudella ennustaa. Ja kun se hukkuu jonkun kosterannan kareihin, silloin ne toivottomat raukat, jotka huutavat sitä apua, jota ei tule, kiroavat, ei niin suuresti kykenemätöntä kapteenia ja voimatonta perämiestä, kuin niitä huolettomia omistajia, jotka lähettivät sen merelle semmoisella miehistöllä.

Tämmöinen on meidänkin laitamme. Me Etelän republikaanit menemme pohjaan tuon uudestaan rakentamisen liikkeen ohessa. Muutamat meistä taistelevat varmaan urheasti perikatoon tuomitun haahden puolesta; toiset eivät käsitä sen vaaraa eikä huoli siitä: mutta edesvastaukseen ei oikeastaan joudu kumpainenkaan. Se on nyt ja kaikin ajoin oleva Pohjan republikaanisen puolueen — tuon puolueen, joka suoritti nämät kysymykset niin pelkurimaisella, horjuvalla ja epämukaisella tavalla, ettei sen vertaista ole niissäkään maassa koskaan nähty.

Tämmöinen on minun vakuutukseni. Minun sopisi lähteä pois ja välttää tätä seurausta, sikäli kuin se minuun koskee; mutta minä olen yhdistänyt kohtaloni tähän kansaan. Minä olen puollustanut näitä toimia ja aion odottaa heidän kanssansa, mitä tästä tulee.

Minä rupean todellakin, rakas tohtori, kovasti pelkäämään, että Pohjalta puuttuu miehuutta. Tuo pelkurimainen edesvastauksen karttaminen, tuo hentomielisten oikkujen orjallinen palveleminen, tuo honiseva vinkuna rauhasta ja sovinnosta, ne ovat kaikki vaan paljasta heikkoutta. Pohja on yksinkertaisesti voittaja; ja jos se mielii turvata sitä, minkä edestä se taisteli, täytyy sen hallita niinkuin voittaja. Otaksukaat, että Etelä olisi voittanut ja kukistanut Pohjan sekä päättänyt pitää sitä hallussansa! Jo aikoja sitten olisi perinpohjin järjestetty maakunnallisen hallituksen systeemi ollut vahvasti toimeen pantu. Siinä ei olisi ollut mitään epäilemisiä, ei mitään estelyksiä, ei mitään joutavia puheita asiain entiselleen asettamisesta, koska Etelän kansa on syntynyt hallitsemaan — on käsiksi käypä, joka, kerran päätettyään saavuttaa jotakin tarkoitusta, käyttää semmoisia keinoja, jotka aivan todennäköisesti perille vievät. Tässä suhteessa Pohja on aivan takapajulla. Se empii, mutkittelee, vetäytyy pois.