"Tiedätkö, Metta", sanoi mies pitkän äänettömyyden perästä, "että olen puoleksi aikonut lähteä takaisin?"
"Takaisin! mihin?" kysyi vaimo kummastuneena.
"No, takaisin Etelään, josta juuri olen tullut", vastasi hän.
"Kuinka! elämäänkö siellä?" kysyi vaimo hämmästyneellä katsannolla.
"Aivan niin; ainakin toivon sitä", vastasi hän iloisesti.
"Mutta ethän sinä suinkaan totta puhu, Comfort", sanoi vaimo, ja jonkunlainen tuskan vivahdus huomattiin hänen äänessään.
"Totta, armaani!" mies vastasi. "Näetkö, tämä on se tapa, jolla asiaa katson. Minä olen ollut poissa neljä vuotta. Nämät toiset toverit, Gobard ja Clarke, ovat tulleet tunnetuiksi ja vieneet koko minun työni. Se ei voinut olla toisin. Jolleivät he, niin joku muu olisi sen tehnyt. Ihmiset tarvitsevat asian-ajajia yhtä hyvin kuin lääkäreitäkin. Niinmuodoin minun täytyy alottaa uudestaan siinäkin tapauksessa, että jään tänne".
"Mutta se ei voi olla niin vaikeata", keskeytti vaimo. "Sinä et tiedä, kuinka moni sinun entisistä klienteistäsi on kysynyt sinua ja ainoastaan odottanut kotiintuloasi, taas jättääksensä asiansa sinun haltuusi".
"Luonnollista kyllä; mutta se käy vaan vähitellen, ja minä olen menettänyt neljä vuotta. Muista vaan, että käyn jo neljättä kymmentä; ja meillä on ainoastaan tämä asunto ja jäännös säästöistäni armeijassa — varsin vähä niitten varojen rinnalla, joita toivoin tähän aikaan omistavani", sanoi hän hiukan alakuloisesti.
"Mutta ei suinkaan sillä ole mitään kiirettä. Me olemme vielä nuoret ja meillä on ainoastaan Lily. Me voimme elää hyvin itseksemme, ja sinulla on ennen pitkää oleva paljon enemmän tointa kuin ennen. Minä olen varma siitä", kiirehti hän sanomaan.