"No, mitä tarkoitatte, Bob?" kysyi översti kummastuneena.
"Tahdotko auttaa minua ottamaan paitaani yltäni, Jim?" sanoi Bob tarkoittavaisesti, kääntyen yhden seuralaisensa puoleen.
Puhuja oli pitempi, kuin useimmat hänen rodustansa. Hänen ihonsa oli sysimusta, hänen hartionsa olivat leveät, hänen ryhtinsä reipas, hänen ruumiinrakennuksensa roteva ja voimakas. Hänen kasvonsa, vaikka tummat, olivat terävästi veistetyt, hänen päänsä hyvin muodostettu, ja koko hänen katsantonsa ja käytöksensä osottivat häntä eteväksi rotunsa edustajaksi. Servosse oli nähnyt hänet ennen ja tiesi hänet ahkeraksi ja menestyväksi rautioksi, joka asui eräässä kaukaisessa maakunnan osassa ja oli tunnettu yhdeksi kansansa itsenäisimmäksi ja itseluottoisimmaksi kaikissa niin poliitillisissa kuin rahallisissa asioissa. Hänen nimensä oli Bob Martin.
Kun hänen vaatteensa olivat riisutut, käänsi hän selkänsä Hullua kohden ja, katsoen taaksepäin olkapäänsä yli, sanoi kylmäkiskoisesti: —
"Mitä te tästä arvelette, översti?"
"Hyvä Jumala!" huudahti Hullu, kavahtaen taaksepäin hämmästyksestä ja kauhusta. "Mitä tämä merkitsee, Bob?"
"Nähnyt Klucker'it, Sir", kuului hirveän lakooninen[68] vastaus.
Mitä Hullu nyt näki, oli todella kauheata. Leveä, suonikas selkä oli niskasta vyötäisiin saakka ja vielä alemmaksikin rikki leikattu ja pyälletty ankaralla pieksemisellä. Suuria vakoja oli kynnetty mustaan nahkaan, jonka viheriät ja mustansiniset laidat olivat vetääntyneet taaksepäin, samalla kuin hyytynyt kinne-aine laskeutui poikinpäin ja armeliaasti suojeli revittyä lihaa. Koko selkäpuoli oli lyijyn-värinen ja turvonnut sekä ruhjottu, niinkuin sitä olisi huhmaressa survottu. Sivallettuaan lihaan tiheitä viiruja ja uurteita, jotka viettivät alaspäin vasemmalta puolelta oikeaan, sillä erinomaisella kuritus-taidolla, jota vaan voi saavuttaa, jos oli ollut runsas tilaisuus siihen kovaan ja tarkoin tuumittuun ruoskimiseen, joka vallitsi orjuuden onnellisina aikoina, tämä lääkäri ilmeisesti oli muuttanut asemaa ja oikein tieteellisesti poikkiviivannut kaikki. Että hän oli asian-ymmärtäjä, jonka taito oikeutti Bob'in muistutusta — "ei kukaan muu, kuin vanha orjain päällikkö, ole tuota tehnyt, översti" — sen näki selvästi satunnaisellakin tarkastuksella. Se rääkkäys, jota tämä mies oli kärsinyt, tosin oli perinpohjainen ja ankara, mutta ei vaarallinen semmoiselle, jolla oli hänen karaistu ruumiinluontonsa ja -rakennuksensa. Sen Pohjan miehen silmissä, joka katseli sitä ja joka, niinkuin kaikki hänen puolensa miehet, oli tottumaton näkemään kovan pieksemisen seurauksia, se kuitenkin näytti sanomattoman hirveältä. Hän ei ajatellut, ettei Afrikalaisella ensinkään voinut olla sitä ansaitsemattomuuden ja alentumisen tunnetta, jolla Kaukasialainen vaistomaisesti katselee orjuuden tunnusmerkin käyttämistä, ja että hän vaan täytti tumman olemisensa tarkoituksen, kun hän antautui semmoisen rangaistuksen alaiseksi. Suuttumus, kummastus ja kauhu valloitti hänet.
"Kuinka? — Kuka? — Millä tavoin? Oi Jumala! Kertokaat minulle kaikki.
Enkö minä voi tehdä mitään teidän hyväksenne, mies parka?"
"Kiitoksia, översti, ei mitään", vastasi Bob vakavasti. "Sitä on pesty suolavedellä. Sillä parhaiten saapi tuskan pois; ja se on nyt, luullakseni, niin hyvä, kuin sopii odottaa. Minä en tiedä paljon semmoisista asioista, Boss.[69] Olen ollut neljäkymmentä-kolme vuotta orjana, mutta en saanut koskaan selkääni siitä asti kuin olin juoksupoikana, ennenkuin viime yönä".