— No nyt Jumala lähetti pillipiiparin, jupisi hän puoli-ääneen, äh, yhä vaan viheltää, jospa jo herkeisikin.
— No mitä pahaa se on, antaa hänen viheltää, sanoi kestikievari.
— No, mitä pahaa? intti vihastunut akka; etkö huomaa tunnusmerkkejä?
— Mitä tunnusmerkkejä? Ettäkö viheltäjillä ei ole rahaa? Äh,
Pahomovna, viheltäkööt tai ei, mutta rahaa ei ole, kun ei ole.
— Päästä sinä vaan hänet, Sidoritsch. Sinulla näkyy olevan halu pettää hänet. Anna hänelle hevoset ja menköön hän hiiteen.
— Odottakoon hän vaan, Pahomovna; tallissa on kaikkiaan kolme kolmivaljakkoa, neljännen tarvitsee levätä. Ajatteleppas, jos tulee hyviä matkustajia; minä en tahdo omalla päälläni vastata ranskalaisen edestä. Hei! tuolla onkin jo! tuolla tulee! He, he, he, ja kuinka nopeasti ajaa; eihän vaan liene joku kenraali?
Vaunut pysähtyivät rappujen eteen. Palvelija hyppäsi ajopenkiltä, avasi oven ja samassa nuori mies, puettuna sotilaan päällystakkiin ja valkeaan lakkiin, astui kestikievarin luo. Hänen perässään toi palvelija sisään pienen lippaan, jonka pani ikkunalle.
— Hevosia! huusi upseeri käskevällä äänellä.
— Heti! vastasi kestikievari, entäs passi.
— Minulla ei ole passia. Minä matkustan sivullepäin… Etkö tunne minua?!