— Mikäs auttaa, herra upseeri? Hän tarjoo minulle hyvän palkan, 3000 ruplaa vuodessa ja vapaan ylöspidon. Ehkä minä tulen onnellisemmaksi muita. Minulla on vanha äiti. Puolen palkastani lähetän hänelle; toisesta puolesta voin viidessä vuodessa koota pienen pääoman, joka on välttämätön, kun tahdon tulla kenestäkään riippumattomaksi — ja silloin, bon soir, menen Pariisiin ja ryhdyn siellä kauppatoimiin.
— Tunteeko teitä kukaan Troekurovin talossa? kysyi upseeri.
— Ei kukaan. Hän kirjoitti minut Moskovasta erään ystävänsä välityksellä, jonka kokki oli minun kansalaiseni; tämä suositti minua. Tietäkää, että minun ei pitänyt valmistua opettajaksi, vaan sokurileipuriksi; mutta minulle sanottiin, että teidän maassanne opettajan toimi ei ole edullisempaa…
Upseeri vaipui ajatuksiinsa. — Kuulkaa, keskeytti hän, mitä jos tuon tulevaisuutenne sijasta teille tarjottaisiin 10,000 ruplaa käteisessä rahassa sillä ehdolla, että te heti matkustaisitte Pariisiin.
Ranskalainen katseli kummastuneena upseeria, hymyili ja pudisti päätään.
— Hevoset ovat valmiina! huusi sisääntullut kestikievari. Palvelija vakuutti samaa.
— Heti, vastasi upseeri. Menkää ulos hetkeksi. (Kestikievari ja palvelija menivät). Minä en tee pilaa, jatkoi hän ranskaksi; 10,000 ruplaa voin antaa teille. Tarvitsen ainoasti teidän paperinne ja vaadin, että menette pois. Samassa aukasi hän lippaan ja otti siitä muutamia setelipakkoja.
Ranskalainen räpytteli silmiään. Hän ei tiennyt, mitä ajattelisi. — Että menisin pois … minun paperini, kertoi hän kummastellen. No tuossa on paperini … mutta te teette pilaa? Mitä te teette papereillani?
— Se ei ole teidän asianne. Minä kysyn: suostutteko, vai ette?
Ranskalainen, joka ei vieläkään uskonut korviaan, ojensi paperinsa nuorelle upseerille, joka silmäili ne nopeasti läpitse.