Näinpä tuossa unen, jota en koskaan ole voinut unohtaa ja jossa vielä nytkin näen jotain ennustavaista, kun vertaan sitä elämäni kummallisiin kohtauksiin. Lukija suopi minulle tuon anteeksi, sillä hän tietää kaiketi kokemuksestansakin, kuinka ihminen jo luonnostaankin on taipuvainen taikauskoon, vaikka hänellä olisi kuinkakin suuri inho kaikkia ennakkoluuloja kohtaan.
Minä olin siinä tunteiden ja sielun tilassa, jossa tosi-olo, antaen perää mielenkuvailulle, sulaa niiden kanssa epäselväksi unenhoureeksi. Me olimme vielä kulkevinamme lumista aromaata, jossa myrsky yhä raivosi… Äkkiä näin portin, josta sitten ajoimme kotini pääpihalle. Ensimmäisenä iski mieleeni ajatus: kunhan vaan isä ei panisi pahaksensa, että näin äkkiä tulen takaisin kotia; kunhan vaan ei pitäisi sitä tottelemattomuutena. Rauhatonna hyppäsin kuomista ja näin äitini seisovan kovin murheellisena kuistilla. "Hiljaa", sanoo hän minulle, "isäsi makaa kuolinvuoteella ja tahtoo sanoa sinulle jäähyväiset". Säikähtäen kuljin äitini perässä makuukammioon. Huone oli heikosti valaistu; vuoteen ääressä seisoi murehtivia ihmisiä. Minä lähenen hiljaa vuodetta; äiti vetää uutimet syrjään ja puhuu: "Andrei Petrovitsh! Petrusha on tullut: hän palasi, saatuaan tietää sinun olevan sairaan; siunaa häntä!" Minä laskin polvilleni ja loin silmäni sairaasen. Mitä näen minä?… Isäni sijassa makaa vuoteella mustapartainen talonpoika, iloisesti katsellen minua. Minä hämmentyneenä käännyn äitini puoleen, kysyen: "Mitäs tämä on? Eihän tuo ole isäni. Mitä minä tuon miehen siunauksella teen?"… "Sama se, Petrusha", vastasi äiti, "tämä on sinun isän-sijaisesi; suutele hänen kättänsä, ja anna hänen siunata sinua…" Minä en suostunut. Silloin kavahti mies vuoteelta, sieppasi vyöltänsä kirveen ja rupesi sillä viuhtomaan joka haaralle. Minä yritin juosta pakoon, mutta en voinut … huone tuli täyteen ihmisten ruumiita; minä kompastuin niihin ja jalkani luiskahteli verilätäköissä… Tuo hirveä mies huuteli minua lempeästi, sanoen: "Älä pelkää, tule vaan, niin siunaan sinua…" Kauhu ja hämmästys valtasivat minut… Samassa heräsinkin; hevoset seisoivat; Saveljitsh piti minua kädestä, puhuen:
— "Nousepas pois; nyt on tultu…"
— "Minne on tultu?" kysäsin, hieroen silmiäni.
— "Kestikievariin. Jumala ohjasi meitä, ajoimme suoraan aitaan kiinni.
Nouse pois, hyvä herra, ja käy lämmittelemään".
Minä astuin ulos kuomista. Myrsky pauhasi vielä, mutta hiljemmin entistä. Oli niin pimeä, että tuskin kättänsä eroitti. Isäntä tuli portille meitä vastaan, kantaen lyhtyä liepeensä alla ja saattoi minut ahtaasen, mutta siistiin tupaan, jossa paloi pärevalkea. Seinällä riippui luotipyssy ja korkea kasakanlakki.
Isäntä, syntyjään Jaikilainen kasakka, oli noin kuusikymmentä vuotta vanha, mutta vielä terve ja reipas ukko. Saveljitsh toi perässäni tee-neuvot, pyysi tulta, keittääksensä teetä, joka ei milloinkaan ollut tuntunut minusta niin tarpeelliselta. Isäntä meni toimittamaan.
— "Missäs opas on?" kysyin Saveljitsh'ilta.
— "Tääll'on, hyvä herra", vastasi ääni ylhäältä.
Minä katsahdin makuulavalle (komppeliin) ja näin mustan parran ja kaksi kiiluvaa silmää.