— "Älä nyt viisastele", sanoin minä ukolle; "tuo vaan turkki tänne pian!"
— "Laupias Herra!" huokasi Saveljitsh. "Jäniksen-nahkainen, melkein uuden uutukainen! Ja kelle sitte? Juoppo-ratille, juoppo-lallille!"
Turkki tuli kumminkin. Opas heti rupesi sitä päälleen koettamaan. Tuo turkki oli tosiaankin hänelle ahdas. Ponnisteltuaan ja pinnisteltyään ja ratkottuaan muutamia saumoja hän kumminkin sai sen yllensä. Saveljitsh oli vähällä itkeä, kuultuaan rihmain riksahtelevan. Kuljeksija oli erittäin mielissään lahjastani. Hän saattoi minua rekeen asti ja sanoi, syvään kumartaen: "Kiitoksia, hyvä herra! Palkitkoon Jumala teille hyvän työnne! En milloinkaan unohda hyväntahtoisuuttanne". Hän meni yhtäänne, minä läksin toisaanne, ja pian olin unohtanut eilispäivän pyryt ja oppaat ja jäniksen-nahkaiset turkit.
Tultuani Orenburgiin, menin suoraan kenraalin luokse. Hän oli iso mies, vähän jo vanhuudesta kyyristynyt. — Pitkät hiuksensa olivat aivan valkoiset. Vanha, väristänsä luopunut virkapuku muistutti Anna keisarinnan aikuista sotilasta; puhuessaan mursi hän saksaan. Minä annoin hänelle isäni kirjeen. Kuultuaan isäni nimen, hän katsahti minuun.
— "Voi sentään", sanoi hän. "Kuinka suur aika on, kun Andrei Petrovitsh oli niin vanha kuin sie, ja nyt sie olet hänen poika! Ah, se aika, se aika!" Hän avasi kirjeen ja rupesi lukemaan puoli-ääneen, tehden muistutuksiansa:
— "Hyvä herra Ivan Karlovitsh, toivoakseni teidän ylhäisyytenne". Mitä tseremonioita! Fi! kuin ei hän häpeä! Se on tietty, distsiplin on ensimmäinen asia, mutta niin ei passaa kirjoittaa vanhal kameraadil … 'teidän ylhäisyytenne ei unohda' … hm … "ja … koska … sotamarskin Minnichin … ja myös … Karolina … 'Aha, Bruder! Muistaa vielä vanhat koirankurit! … Nyt asiaan… 'Lähetän luoksenne minun hulivilini' .. hm … 'Pitäkää häntä pih … pihdissä'… Mitä se on? Mahtaa olla semmoinen sananpars. Pitää pihdissä, mitä se on?" kysyi hän, kääntyen minuun.
— "Se on", vastasin minä, ottaen päälleni kaikista viattomimman muodon. "Se on, olla lempeä, ei pitää varsin lujalla, antaa noin enemmän vapautta".
— "So-o, so-o, ymmärrän … pitäkää poikaa lujana … ai, mutta pitää pihdis on siis jotain muuta … 'Tämän mukaan … hänen passinsa'… Missä on passi? Aha … 'Lähettää ilmoitus Semenovskin rykmenttiin'… Hyvä, hyvä, tehdään kaikki… 'Salli vihdoin ilman muita metkuja sulkea sinut syliini, vanhana toverina ja ystävänä'… No viimeinkin suoraa puhetta… No niin, hyvä ystävä", sanoi hän, luettuaan kirjeen loppuun, "kaikki teemme: sinä muutetaan kuin upseeri —— rykmenttiin ja, ettei aika turhaan juokse pois, saat jo huomenna reisata Belogorin linnaan, jossa on päällikkönä kapteeni Mironov, hyvä mies, kunnon mies. Siellä sinä opit oikeaa palvelusta ja distsiplin. Orenburgis ei mitään tehdä; nuori mies ilman työtä, ei ole hyvä. Mutta tänään pyydän päivälliselle minun luo".
Tämäpä nyt pulma taas! arvelin itsekseni; mitä siitä nyt oli hyötyä, että jo melkein äidin kohdusta saakka olin kaartin kersantti! Entäs nyt minne poikaa sysättin? —— rykmenttiin, yksinäiseen linnaan Kirgisien aromaiden rajalle!… Päivällisellä olin Andrei Karlovitshin luona; kolmantena vieraana oli vanha adjutantti. Pöydässä vallitsi saksalainen tarkkuus, ja luulenpa kuin luulenkin, että pelko liian vieraan näkemisestä tässä yksinkertaisessa pöydässä oli syynä minun pikaiseen lähtööni linnaan. Seuraavana päivänä sanoin jäähyväiset kenraalille ja läksin määräpaikkaani.