Samassa otti hän kädestäni vihon ja rupesi armottomasti ivaamaan mitä katkerimmalla tavalla jok'ainoata värssyä. Minä sieppasin vihkoni pois hänen kädestään ja sanoin, ett'en enää elämäpäivänäni näytä hänelle runojani. Shvabrin naurahti.
— "Saa nähdä", sanoi hän, "pidätkös sanasi. Runoilijoille on tarpeen kuulija niin kuin Ivan Kusmitshille viinaryyppy päivällispöydässä. Mutta kuka tuo Masha on, joka on sun rauhas poistanut ja saattanut sinut tuskaan? Eiköhän vaan ole Maria Ivanovna?"
— "Se ei ole sinun asias", vastasin minä närkästyen, "oli kuka hyvään.
Minä en pyydä sinun neuvojasi enkä arvelujasi".
— "Oho! Itserakas runoilija ja kaino rakastaja!" jatkoi Shvabrin, yhä enemmin suututtaen minua; "mutta kuulepas ystävällistä neuvoa: jos tahdot onnistua, niin älä sinä toimi runoilla".
— "Herra! Mitä merkitsee tämä? Selitä!"
— "Kernaasti. Se merkitsee, että jos tahdot Masha Mironovnaa tavata hämärissä, niin älä kirjoita hänelle runoja, vaan lahjoita hänelle pari korvarenkaita".
Vereni kuohahti.
— "Ja miksi semmoista luulet?" kysyin, tuskin jaksaen pidättää suuttumustani.
— "Siksi vaan", vastasi hän, pirullisesti naurahtaen, "että kokemuksesta jo tunnen hänen luontonsa ja tapansa".
— "Sinä valehtelet, konna!" huusin minä vihan vimmassa; "sinä valehtelet hävyttömästi!"