— "Nyt alkoi seitsemästoista vuosi", vastasi äiti. "Petrusha syntyi samana vuona kuin täti Nastasja Gerasimnovna kävi koukkuun, ja kuin vielä…"
— "Hyvä se", keskeytti isä; "aika on hänen mennä palvelukseen. Tarpeeksi on jo poikaa hellitelty vaimoväen puolella. Kyllä saavat loppua nuo kyyhkyslakkaan kiipeilemiset".
Äiti, kuullessaan erosta puhuttavan, säpsähti, niin että pudotti lusikan kastrulliin, ja rupesi itkemään. Minä sitä vastoin ihastuin sanomattomasti. Ajatus palveluksesta tuotti heti mieleen ajatuksia vapaudesta, Pietarin elämän huvituksista. Jo kuvailin itseäni kaartin upseeriksi, joka minun mielestäni oli inhimillisen onnen korkein kukkula.
Isän ei ollut tapana muuttaa päätöksiänsä eikä vitkailla niiden toimeenpanemisessa. Määrättiin niin muodoin lähtöni päivä. Edellisenä päivänä sanoi isä tahtovansa kirjoittaa tulevalle päällikölleni ja käski tuoda paperin ja kynän.
— "Älä unohda, Andrei Petrovitsh", sanoi äiti, "panna minultakin terveisiä ruhtinas B:lle; minä toivon, kirjoita niin, että hän on oleva suosiollinen Petrushalle".
— "Mitä joutavia!" vastasi isä, rypistäen kulmakarvojaan. "Mitä varten minä ruhtinas B:lle kirjoittaisin?"
— "Sanoithan kirjoittavasi Petrushan päällikölle".
— "Entä sitten?"
— "Petrushan päällikköhän on juuri ruhtinas B. Petrushahan on kirjoitettu Semenovskin kaartiin".
— "Kirjoitettu. Vaikka olisi kirjoitettu minne hyvänsä! Petrushaa vaan en Pietariin laske. Mitä hän siellä oppisi? Rahaa tuhlaamaan ja tyhjää toimittamaan! Ei mar, palvelkoon vaan armejassa, kokekoon kovaa, haistakoon ruudin savua; hänestä tahdon sotamiestä, vaan en kaartilais-huliviliä! Missä pojan passi? Annas tänne!"