Lähestyessämme Orenburgia näimme joukon vankeja, joilta tukka oli ajettu pois ja joiden kasvot olivat typistetyt pyövelin pihdeillä. He tekivät työtä varustusten luona, linnan invalidien vartioimina. Muutamat kuljettivat käsirattailla ulos soraa vallihaudasta, toiset kaivoivat; vallilla kantoivat muuraajat tiiliä ja korjailivat kaupungin muuria. Portilla pysäyttivät meitä vartijat, vaatien meiltä passejamme. Kersantti, kuultuansa tulleeni Belogorin linnasta, saattoi minut suoraan kenraalin asuntoon.
Minä tapasin hänet puutarhassa. Hän tarkasteli syksytuulten paljastamia omenapuita ja vanhan puutarhurin avulla kietoi niitä lämpimiin olkiin. Hänen kasvonsa osoittivat levollisuutta, terveyttä ja hyväntahtoisuutta. Hän tuli iloiseksi, nähtyään minut, ja rupesi tiedustelemaan kauheita tapauksia, joissa minä olin ollut läsnä. Minä kerroin hänelle kaikki. Ukko kuunteli minua tarkasti, karsien puista kuivia oksia.
— "Mironov parka!" sanoi hän, kun olin lopettanut surulliset uutiseni. "Sääli minun on häntä: hän oli hyvä upseeri; madame Mironov oli myöskin hyvä rouva, ja osasi suolata sieniä niin vallan mainiosti! Entäs Masha, kapteenin tytär!"
Minä vastasin hänen jääneen linnaan papin rouvan hoitoon.
— "Ai, ai, ai!" arveli kenraali. "Se on paha, oikein paha. Rosvojen disciplini ei ole luotettava. Mitenkähän käy siellä tyttö paran?"
Minä virkoin, että Belogorin linnaan on lyhyt matka ja että herra kenraali arvattavasti viipymättä lähettää sinne sotaväkeä pelastamaan poloisia asukkaita. Kenraali pyöritteli päätään epäileväisen näköisenä.
— "Saa nähdä, saa nähdä", sanoi hän. "Kyllä on aikaa meillä vielä siitä haastella. Tulepas tänään meille juomaan teetä: tänään pidetään luonani sotaneuvottelu. Sinä saatat antaa meille varmoja tietoja Pugatshev roistosta ja hänen sotaväestään. Nyt saat mennä lepäämään".
Minä menin minulle toimitettuun asuntoon, jossa Saveljitsh jo oli puuhailemassa, ja maltittomana odottelin määrättyä aikaa. Lukijan on helppo arvata, etten suinkaan saattanut jäädä pois neuvottelusta, joka niin läheisesti koski kohtaloani. Määrättynä hetkenä olin kenraalin luona.
Siellä tapasin erään kaupungin-virkamiehen, muistaakseni tullin hoitajan, lihavan punaposkisen ukon, kiiltävässä kauhtanassa. Hän rupesi minulta kyselemään Ivan Kusmitshista, sanoen häntä kummikseen,[6] ja usein keskeytti puhettani täydentävillä kysymyksillä ja opettavaisilla muistutuksilla, jotka osoittivat, että hän, vaikk'ei ollutkaan taitava sota-asioissa, kumminkin oli älykäs ja huomaavainen mies. Sillä välin tulivat muutkin kutsutut. Sittenkuin kaikki olivat istuneet ja saaneet kupillisen teetä, ilmoitti kenraali selvästi ja tarkasti, mikä asia hänellä oli.
— "Nyt, hyvät herrat", jatkoi hän, "täytyy päättää, mihin asemaan meidän on asettuminen kapinallisten suhteen: ahdistavaanko vai puolustavaanko. Kumpaisellakin on omat etunsa ja hankaluutensa. Ahdistaen on meillä enemmin toivoa saada vihollinen piammiten kukistetuksi; puolustava asema sen sijaan on varmempi ja turvallisempi. Ruvetkaamme äänestämään laillisessa järjestyksessä, se on: alkaen virka-arvoltansa nuorimmasta. Herra vänrikki!" sanoi hän, kääntyen minuun; "suvaitkaa lausua mielipiteenne".