— "Mitäs tämä merkitsee?" kysyi hän kummastellen.
— "Shvabrin on puhunut totta", vastasin lujasti.
— "Sitäpä et ole minulle sanonutkaan", virkkoi Pugatshev, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
— "Mutta päätään itse", sanoin hänelle, "olisinko saattanut väkesi kuullen ilmoittaa, että Mironovin tytär oli elossa. He olisivat hänet repineet. Häntä ei olisi voinut mikään pelastaa".
— "Niinpä niinkin", arveli Pugatshev ja naurahti. "Eivätpä juopuneet tosiaankaan olisi säästäneet tyttö parkaa. Hyvinpä tekikin papin muori, että petti heidät".
— "Kuulepas", sanoin hänelle, nähtyäni hänen olevan hyvällä tuulella, "en tiedä miksikä sinua nimittäisin, mutta enpä tuota tahdo tietääkään… Mutta Jumala näkee, että hengelläni tahtoisin maksaa sinulle kaiken sen, mitä olet minulle tehnyt. Älä vaan vaadi sitä, mikä sotii knnniatani ja omaa-tuntoani vastaan. Sinä olet hyväntekijäni. Päätä aloitettu työ: päästä minut lähtemään orpo paran kanssa minne meille Jumala tien osoittaa. Ja, ohjatkoon sitten sinua kohtalosi minne hyvänsä, käyköön sinulle kuinka käyneekään, me rukoilemme joka päivä Jumalaa sinun syntisen sielusi pelastuksesta…"
Pugatshevin jäykkä sydän näkyi liikahtaneen.
— "Olkoon niin!" sanoi hän. "Keltä hirmu, siltä armo: se mielilauseeni. Ota kaunosesi ja vie hänet minne mielit, ja antakoon Jumala teille sopua ja rakkautta!"
Hän käski sitten Shvabrinin antaa minulle pääsökirjan kaikkiin linnoihin ja kaikkien tullien lävitse hänen valloittamallansa alalla. Shvabrin, täydellisesti muserrettuna, seisoi kuin huumaunut. Pugatshev läksi tarkastamaan linnaa. Shvabrin meni häntä saattamaan; mutta minä jäin, sanoen rupeavani varustaumaan matkaan.
Minä juoksin ylös. Ovi Maria Ivanovnan kammioon oli lukossa. Minä kolkutin.