Ivan Petrovitsch Berestoffin maatila sijaitsi eräässä etäisimmistä kuvernementeistamme. Nuoruudessaan oli hän palvellut kaartissa, mutta vuonna 1797 ottanut eronsa ja asettunut tilalleen, jota ei enää milloinkaan jättänyt. Hän oli nainut neidin, joka tosin oli aatelista sukuperää, mutta eli niukoissa olosuhteissa. Tämä kuoli lapsivuoteeseen, miehensä ollessa poissa, eräällä etäisellä syrjätilallaan. Leskeksi jäätyään löysi hän pian lohdutusta taloudellisista puuhistaan. Hän rakensi talon oman piirustuksensa mukaan ja perusti kutomatehtaan; hän laittoi rahalliset asiat kuntoon ja koko tienoo alkoi häntä pitää järkevänä ihmisenä — mielipide, josta eivät koskaan olleet erimielisiä ne naapurit, jotka perheidensä ja koiriensa seuraamina kävivät hänen luonansa. Arkipäivinä oli hän puettu venäläiseen mekkoon, sunnuntaisin päällystakkiin kotona valmistetusta kankaasta; hän hoiti itse laskut eikä lukenut sen lisäksi muuta kuin senaatinlehteä.
Hän oli yleisesti rakastettu, vaikkakin kansa piti häntä liian ylpeänä; ainoastaan lähin naapuri, Gregor Ivanovitsch Muronski, ei voinut sopia hänen kanssaan.
Tämä oli venäläinen aatelismies vanhaa mallia. Tuhlattuaan Moskovassa suurimman osan omaisuuttaan ja samoihin aikoihin jäätyään leskeksi, palasi hän vielä säästyneelle maatilalleen, jossa hän nyt eli huikentelevaista elämäänsä, joskin nyt hieman toiseen tapaan. Hän perusti englantilaisen puutarhan, johon hän hävitti melkein kaiken, mitä hänellä vielä oli. Hänen hevospoikansa olivat puetut englantilaisen jockeyn tavoin, hänen tyttärensä kasvattajatar oli englantilainen. Pellot viljeltiin englantilaiseen tapaan.
"Mutta vieraat kaavat eivät venäläistä leipää lisää", ja huolimatta tuntuvasta menojen korotuksesta eivät tulot ottaneet lisääntyäkseen. Maallakin oli hän löytänyt keinoja tehdäkseen uusia velkoja. Mutta yhtähyvin ei häntä kukaan pitänyt muuna kuin hulluna, sillä hän oli kuvernementin tilanomistajista ensimäinen, joka panttasi tiluksensa kiinnityslainaa vastaan — toimenpide, jota siihen aikaan pidettiin tavattoman sekavana ja uskaliaana. Hänen moittijoihinsa kuului myös Berestoff, joka käytti voimakkaimpia sanoja hänestä puhuessaan. Hänen luonteensa pääominaisuus oli viha moisia uudistuksia vastaan. Hänen oli mahdoton puhua tyynesti naapurin englantilaiskiihkosta ja hän käytti joka tilaisuutta tätä arvostellakseen.
Kun hän näytteli omistamiaan laitoksia vierailleen ja hänen käytännöllinen järjestyksensä houkutteli vieraan ylistyssanoihin, sanoi hän ironisesti hymyillen:
"No niin, meillä ei ole kuten naapuri Gregor Ivanovitschilla. Kuinka voisimme tuhlata kaikkemme englantilaisiin tapoihin! Olemme iloiset, venäläiseen tapaan voimme nälän pitää loitolla."
Tällaiset pilapuheet tulivat Gregor Ivanovitschin korviin — tietysti kulkiessaan täydennettynä ja koristeltuna. Englantilaiskiihkoilija voi sietää arvostelua yhtä vähän kuin sanomalehtimiehiämmekään. Hän raivosi ja nimitteli panettelijaansa karhuksi ja maanmoukaksi.
Sellaiset olivat molempain tilanomistajain välit keskenään, kun Berestoffin poika saapui maalle. Hänet oli kasvatettu X:n yliopistossa ja halusi antautua sotilasuralle; mutta siihen ei hänen isänsä tahtonut antaa suostumustaan. Mutta siviilivirkoihin ei nuorella miehellä ollut lainkaan mieltymystä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja niin eleli nuori Alexis edelleen toimetonna, vapaana herrana, samalla kuitenkin antaen viiksiensä kasvaa. [Aikaisemmin saivat Venäjällä ainoastaan sotilashenkilöt kantaa viiksiä.]
Alexis oli pohjaltaan kelpo poika, ja olisi tosiaankin ollut vahinko, jollei hän koskaan olisi saanut solakkaa vartaloaan näyttää sotilaspuvussa — jollei hän olisi saanut näyttäytyä hevosen selässä, vaan siihen sijaan kyyröttää kansliassa. Naapurit, jotka hänet metsästysretkillä näkivät aina etunenässä, huolimatta siitä, minne tie vei, väittivät kaikki yksimielisesti, ettei hänestä kuunaan tulisi kunnon virkamiestä. Kaikki nuoret naiset olivat panneet hänet merkille ja heittivät sopivissa tilaisuuksissa salavihkaan hänelle silmäyksiään; mutta Alexis välitti heistä vähät ja he saivat pitää hänen haluttomuutensa salaisiin lemmenliittoihin hyvänään. Itse asiassa kulki erään hänen kirjeensä osote kopioituna heidän keskuudessaan kädestä käteen: "Akulina Petrovna Kurotschkin, Moskova, Alexisluostarin vastapäätä, kupariseppä Saveljeffin talo, ja teitä pyydetään nöyrimmästi antamaan tämä kirje A.N.R:lle."
Kukaan lukijoistamme, joka ei ole asunut maalla, ei voi käsittää, kuinka lumoavia nämä nuoret maalaisneitoset ovat! Puhtaammassa ilmassa, puutarhojen varjossa kasvaneina, ammentavat he elämäntuntemuksensa yksinomaan kirjoista. Yksinäisyys, vapaus ja lukeminen kehittää heissä aikaisin tunteita ja intohimoja, jotka kaupunkiemme kaunottarille ovat vieraita. Maalaisille nuorille naisille on postikellon helkyntä kokonainen elinvaihe, matka lähimpään kaupunkiin on tärkeä tapahtuma, jonkun vieraan käynti jättää mieleen kauvan kestäviä, ikuisia muistoja. Luonnollisesti on jokaisella vapaus pitää heidän omituisuuksiaan pilkkanaan; mutta pinnallisten katsojain pilkka ei kykene painamaan varjoon heidän todellisia hyviä ominaisuuksiaan, joista etevin on luonteen riippumattomuus, mitä ilman ei Jean Paulin mukaan voi olla mitään inhimillistä suuruutta. Pääkaupunkien naiset voivat kentiesi saada paremman kasvatuksen; mutta seuraelämä kuluttaa pian heidän luonteensa omituisuudet ja muovaa heidän sielunsa yhtä samanmalliseksi kuin heidän hiuslaitteensakin. Siinä ei ole kiittämistä eikä moittimista; kumminkin nota nostra monet, kuten antikinen oppinut sanoo.