Eräänä päivänä oli kymmenen rykmenttimme upseeria Silvion luona. Joimme kuten tavallisesti — toisin sanoen: tavattoman runsaasti — ja illallisen jälkeen pyysimme isäntämme pitämään pankkia Faraopelissä. Kotvan aikaa hangoteltuaan vastaan — sillä hän pelasi sangen harvoin — käski hän tuoda kortit. Sitte heitti hän viitisenkymmentä dukaattia pöydälle ja istuutui kortteja jakamaan. Asetuimme kaikki paikoillemme ja peli alkoi. Silvio oli tottunut olemaan pelatessaan aivan vaiti; koskaan ei hän ryhtynyt mihinkään selityksiin, jos joku teki virheen, maksoi hän hänelle heti ylimäärän tai merkitsi muistiin, mitä hänellä oli vielä velottavaa. Tiesimme tämän kaiken ennaltaan ja annoimme hänen tehdä mielensä mukaan. Mutta joukossamme oli muuan nuori upseeri, joka vasta äskettäin oli saapunut rykmenttiimme. Hän otti osaa peliin ja hajamielisyydessään laski väärin. Silvio tarttui liituun ja kirjotti summansa. Upseeri, joka luuli hänen erehtyneen pani vastaan. Silvio jatkoi äänetönnä korttien jakamista. Upseeri menetti kärsivällisyytensä ja pyyhkäsi pois sen, mitä luuli väärin itselleen kirjotetun. Silvio otti liidun ja kirjotti uudelleen. Silloin luuli viinin, pelin ja toveriensa naurun kiihdyttämä upseeri, että häntä oli verisesti loukattu, ja raivoissaan tarttui hän vaskiseen kynttiläjalkaan ja heitti sillä Silviota päähän, joka sentään onnistui heiton väistämään. Olimme pahasti hämillämme. Aivan kalpeana vihasta nousi Silvio ja sanoi säkenöivin silmin:
"Arvoisa herra, olkaa hyvä ja poistukaa ja kiittäkää luojaanne, että tämä tapahtui minun kattoni alla."
Kukaan meistä ei ollut epätietoinen tämän välikohtauksen seurauksiin nähden ja me pidimme jo uutta toveriamme menneenä miehenä. Upseeri poistui selittäen, että hän oli valmis herra pankinpitäjälle antamaan hyvityksen, millä tavoin tämä vain halusi.
Peli jatkui vielä kotvan aikaa; mutta huomattuaan ettei isäntämme enää ollut asiassa mukana, poistuimme yksi toisensa jälkeen ja palasimme asuntoihimme puhellen todennäköisesti pian avautuvasta upseerinpaikasta.
Tavattuamme seuraavana päivänä maneesissa, tiedustelimme kohta toisiltamme, vieläkö luutnanttiparkamme oli hengissä. Silloin näimme hänen saapuvan omassa personassaan. Satamalla satoi hänelle kysymyksiä. Hän vastasi, ettei ollut Silviosta kuullut mitään. Tämä hämmästytti meitä suuresti. Menimme Silvion luo ja tapasimme hänet parhaallaan ampumassa kuulan toisensa jälkeen oveen kiinnitettyyn ruutuässään.
Hän otti meidät vastaan kuten tavallisesti eikä ainoallakaan sanalla viitannut eiliseen tapahtumaan. Kului kolme päivää ja luutnantti oli yhä vielä hengissä. Kummastuneina kyselimme:
"Eikö Silvio sitte lainkaan taistelekaan?"
Silvio ei taistellut. Hän tyytyi sangen pinnalliseen selitykseen ja rauha oli jälleen palannut.
Tällainen seikka alensi suuresti hänen arvoaan nuorten toveriemme silmissä. Nuorison ei ole mitään vaikeampi antaa anteeksi kuin uskaliaisuuden puutetta — heidän silmissään on rohkeus ensimmäinen kaikista hyveistä — se sovittaa koko joukon muita syntejä! Mutta vähitellen peittyi kaikki jälleen unhoon ja Silvio nautti keskuudessamme pian entistä arvoaan.
Mutta minä en voinut hänelle leppyä. Kun luonto oli minulle suonut sangen romantillisen mielikuvituksen, olin kiintynyt enemmän kuin kukaan muu tähän mieheen, jonka olemassaolo jo oli arvotus ja jota pidin salaperäisen draaman sankarina. Hän voi minua hyvin sietää; ainakin jätti hän minua puhutellessaan terävän äänensävynsä ja vältti ilkeitä huomautuksiaan. Leppeällä ja miellyttävällä äänellä pakinoi hän kanssani mitä erilaisimmista asioista. Mutta taanoisesta kovan onnen illasta lähtien en saanut päästäni ajatusta, että hänen kunniansa oli tahrattu ja että hän tahallaan jätti tästä tahrasta puhdistautumisen sikseen. Tämä ajatus kidutti minua lakkaamatta, jottei minusta enää ollut miellyttävää hänen seurassaan.