Niin kului useampia minuutteja; sitte keskeytti hän äänettömyyden.
"Kentiesi näemme tänään toisemme viimeisen kerran", sanoi hän. "Ja sentähden tahtoisin, ennenkuin eroamme, päästä teidän kanssanne selvyyteen. Te olette kyllä huomanneet, miten vähä välitän maailman arveluista; mutta te miellytätte minua ja minusta olisi kiduttavaa, jos saisitte minusta väärän käsityksen."
Hän vaikeni ja alkoi kopistella tuhkaa piipustaan. Minä olin vaiti ja silmäilin suoraan eteeni.
"Teistä tietenkin näyttää kummastuttavalta", jatkoi hän, "etten R:ltä, tuolta juopuneelta narrilta, vaatinut hyvitystä. Teidän täytyy itsennekin myöntää, että, kun minulla oli oikeus valita aseet, hänen henkensä oli vallassani enkä itseäni olisi asettanut mihinkään suurempaan vaaraan. Olisin tämän anteeksiantoni johdosta voinut näytellä jalomielistä, mutta en tahtonut valehdella. Jos minun olisi ollut mahdollista R:ta kurittaa panematta mitenkään omaa henkeäni vaaraan, ei hän olisi siitä päässyt niin helpoilla kaupoilla."
Katsoin kummastuneena Silvioon. Tuollainen tunnustus sai minut suurimmassa määrin hämmennyksiin. Hän jatkoi:
"Mutta onnettomuudeksi minulla ei ole oikeutta panna henkeäni vaaraan.
Kuusi vuotta sitte sain korvapuustin ja viholliseni elää vielä."
Olin tietysti hyvin utelias.
"Ettekö taistellut hänen kanssaan?" kysyin. "Mutta silloin ainakin ovat sangen omituiset asianhaarat teidät siitä estäneet."
"Taistelin hänen kanssaan", vastasi Silvio. "Ja täällä muisto kaksintaistelustamme."
Hän nousi ja veti eräästä laatikosta esiin punaisen, kultaisella töyhdöllä ja kaluunilla koristetun lakin — jollaisia ranskalaiset sanovat "poliisilakiksi." Hän pani sen päähänsä: tuuman verran otsan yläpuolelta oli sen luoti lävistänyt.