Mikä ihmishenki on?
Kangastus mi kohoileepi,
Silmäin eessä kierteleepi,
Laskee taaskin peittohon.
On kun vesikello vaan,
Joka kohoo korkealle,
Loistain lentää taivahalle,
Maahan lankee noustuaan.
Niin ei ain' oo kuitenkaan;
Hän, mi suurta vaikuttaapi,
Maansa hyvää harrastaapi,
Hän ei katoo milloinkaan.
Aikansa kun suloton
Myrsky ompi pauhanunna
Sekä kaiken poistanunna,
Mik' ei kuuluu muistohon.
Niin tää muisto kallihin
Ompi sitä rakkahampi,
Suloisempi, ihanampi
Ja se loistaa kirkkaammin.
Henki silloin suur' on vaan,
Se on täynnä ihastusta;
Kangastuskin kangastusta
Nyt ei enää olekaan.
Ja myös vesikellonen
Muuttuvi nyt puhtahaksi,
Kirkkahaksi pisaraksi,
Ei oo lainavärinen.
Niin myös elää muisto sen,
Joka yhä suurta antaa,
Jolle tulevaisuus kantaa,
Muiston kauniin seppelen.
Tämä seppel annetaan
Myöskin meidän Lönnrotille,
Joka autti taivahille
Suomen maineen loistamaan.
Tää kuu meitä riemuttaa,
Riemusta nyt kuuluisalle
Kalevalan tuottajalle
Malja juokaamme, hurraa.