RACHEL. Onpa hän muuttunut. Hän, joka ennen oli sievä ja kaino nuorukainen, hän raivoo nyt kuin rutto, luoden ympärillensä murhetta ja valitusta. Hän tahraa kielensä lauseilla, jotka jäädyttävällä väristyksellä kohottavat hiuksemme pystyyn. Mitä sanoi hän? Miksi kutsui hän minun? Oi, etten taida unohtaa sanaa, joka muistossani lakkaamatta huutaa! Oi, etten tiennyt sulkea korviani, koska aukenivat hänen ihanat huulensa tähän sanaan, joka aivoani pyörryttää ja saattaa minun oksentamaan sydämmeni ulos!
MARIAMNE. Mutta mitä lausui hänelle hänen ystävänsä Claudio?
RACHEL. Ah, kuinka halpa itserakkauteni sai hävetä! Sinä muistat mitä heikkoudessani Canzioo kohtaan ilmasin sulle kerran. Sanoinpa, että häntä kernaasti katselin Claudion rinnalla, jonka julmuus turhassa mielessäni korotti Canzion kauneutta moninkerroin. Minä narri, narri! sainpa hävetä nyt. Kuin sankarten sankari, kuin uros taivaasta, niin seisoi Claudio, seisoi tyyneesti, säälien ja armotellen katsahtain Canzioon, joka riehui hänen edessänsä kalvea kuin kauhistus, riehui vihan hengen vääntämillä kasvoilla. Julma hän oli ja hirmuinen, mutta kirkas majesteeti Claudion silmistä säteili ulos, ja ah, kuinka kaunis hän oli!—Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on viimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen ahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro minua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän käyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon helmaan. (Menee vasemmalle)
MARIAMNE. (Yksin) Kuinka lapsekas! Tai olisiko jo järkesi hairahtunut? Mutta enhän kuitenkaan ihmettele, ettäs levotonna tuskittelet, koska muistelen kuinka sydämmesi hänen tähtensä helleydestä paloi. Sinä et taida häntä unohtaa, mutta ylistetty olkoon korkeuden ruhtinas, että kelmenee hänen kuvansa Mariamnen muistosta, ja rauhan teemme kohtalo ja minä. Tosin taistelin sodan vaikean ja väkivaltaisen; sillä hän oli mun lemmittyni. Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki tuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu, niinpä tässä sydämmeni kuumat laineet mun sieluni tahtoivat upottaa. Mutta ylös pimeydestä, myrskystä ja häiriöstä mä katsahdin ijankaikkiseen aamutähteen, enkä vaipunut vaan kohosin, ja kauvas jäivät jyrisevät laineet jalkojeni alle. Armos minua nosti, sinä ijankaikkinen, ja nyt seison rauhan vuorella mailman hälinästä korkealla, ja ympärilläni hymyilee äänetön, pyhästi tuoksuva myrttimetsä ja hämärsalaisesta hekumasta poveni hehkuu ja voimallisesti kohoo. Niin on nyt elämäni päivä. Mihen vertaan sen? Se on juhlapäivän tyyni, himmeä ilta kaukana, metsäsellä hyvänhajuisella vuorella, jossa haudan hiljaisuus hengittää; mutta lännen reunalla väikkyy tulinen punerrus, ennustaen uutta päivää, joka illaksi ei käy.—Hetkeni on lyönyt, ja kaikki tahdon uhrata sun kunniakses, Kaikkivaltias. Ah, että kurja ihmislapsi täällä, tämä mateleva mato, uskaltaa kieltää sinun vallitsevan korkeutes istuimella! Mutta häväisijän runnot sinä viimein voimasi vasamalla. Iske alas, iske alas, sun kaikki polttava nuoles ja näytä, että sinä yksin olet mailman johtomies ja herra! (Rachelin laulu kuuluu metsästä) Miksi laulaa hän? (Marcia tulee oikealta)
MARCIA. Jumalan rauha, sinä jalo neito! Kuinka käy leikki?
MARIAMNE. Mitä tarkoitatte?
MARCIA. Leikkiä, jossa yksi on säkki ja toinen suu. Hoo, te käytätte ukkostanne hyvin.
MARIAMNE. Vaimo, välttäkäämme olemasta toinentoisellemme vaivaksi. (Eriks.) Tämä oli Rachelin ääni; mutta onko hänellä syytä laulaa näin ilosesti? Minä kiirehdin hänen luoksensa. (Menee vasemmalle)
MARCIA. (Yksin) Korskeus vastaan korskeutta. Jaa, tässä on tulta, tässä on tuulta mun ympärilläni, mutta lujana käyskelen ja varron mitä tuleman pitää. Ja nyt tulee joko onni armas tahi kaatumus jyrkkä. (Gregorio tulee oikealta) Mikä kiiru sinulla, poika ja miksi katsahdat niin villisti ja vihanterävästi? Ketä etsit?
GREGORIO. Yhtä miestä!