MARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja synnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen Othaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa ilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset muistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja niittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine.
CANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä, kavahda!
MARCIA. Pilkkaa? Niinkohan?
CANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas?
MARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas.
CANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä kohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies on kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu tästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman, jota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka ehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut itsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä vasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso siinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt, harjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin sinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet tänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi.—Toki; yksi rukous vielä. Korkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele hulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin hänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta? Pelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen ja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen.—Mariamme, koska olen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän reunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä kiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman, levätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella.—Noo, veli Claudio, katsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas pimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä hikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus hänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin Uranuksen haamea valo.—Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla ja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä hetken äänetönnä)
MARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi. Pakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle.—Giotti kolkuttaa oikealle ovelle, Pisano ovelle perillä)
GIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa!
PISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat!
GIOTTI. Canzio!