TYKO. Pois turha toivo; kuolema on tässä.
ELMA. Mut kuinka ompi tapahtunut kaikki?
HANNA. He miekasteli, viimein kaatui hän,
Mi huohottaen makaa tuossa nyt;
Sielt' lähetti hän petollisen luodin
Ja sama ampuma sun herätti.
TYKO. Se nukuttavi mun. Nyt lepoon käyn.
ELMA. Niin, lepoon, lepoon käymme molemmat;
Täss' ompi meillä sammalhieno sija.
TYKO. Ei vielä, tyttö, ensin sepel päähän!
Nyt seisot morsianna, ja nyt—»luonto,
Käy vihkimään».
ELMA. Niin, niinpä lauletaan,
Miss' on mun seppeleni?
HANNA. Tässä, Elma.
ELMA (panee seppelen päähänsä).
Sua kiitän, Hanna; sinäpä sen sidoit.—
Kas tässä seisoo morsian,
Täss' Tuonen veräjällä; jalo, tyyni,
Kuin Junon istuimella istuisin,
Ja tomun mailma kiiriskelis allain.
Nyt tule viikatteellas, enkeli;
Mä hymyilen kun katkee sydän-juuret.
TYKO (tempaisee itsensä irti Paulista, joka on pitänyt häntä).
Kas tässä oman ylkäs syleilys.
Niin, neitoni!
Hääriemumme on lyhyt; yhtäkaikki,
Tääll' ompi lyhyt kaikki ihanuus,
Niin kirjoitettiin lakiin elämän.
Mä kuolen, niin, mä kuolen. No,
Ken kuolee onnellisempana häntä,
Mi morsiamensa helmaan nukkuvi?