MAUNO. Miks' eläisin mä enään? Minun kautta
Se tähti tarhastansa syöstihin
Tuonn' alas varjoin maahan. Kuolo, riennä!
Mut luonto itse parastansa tekee,
Sen tunnen, silmäni jo himmentyy
Ja jalkain horjuu. (Hannalle.)
Taluta mua, lapsi,
Pois tästä; vuoteelleni vaivun mä
Ja sitten ummistakaat silmäin te,
ja onnellisest' eläkäät
Ja rakentakaat rauhaa, rakkautta
Taloihin, joissa vihan tuli riehui.
Ne, jotka tätä tulta kannattivat,
Nyt voimatonna ovat, laastaan pois
Kuin myrskyyn akanat.—jaa, niinpä käy;
Ja sijan saakoon henki parempi.
(Mauno, Hanna, taluttaen edellistä, menevät; Pauli katsellen Tykoa ja
Elmaa, seisoo jälellä.)