YRJÖ. Mikä kiukkuinen voima saattoi mun tähän teille tuomaan näitä kiusan tietoja ja samentamaan ilojuomaanne näin!
TYKO. Nytpä tiedämme sitämukaan itsemme käyttää kotihin tultuamme ja taidamme kenties kaikki vielä parhaaksi kääntää. Nyt aluksi me muukalaisina, tuntemattomina oleskelemme isäimme huoneessa, koetellen heidän valtasuontansa, joiden kanssa joudumme tekemiseen.—No, mitä tiedät Elmasta? Ken astuu esiin mulle kilpakosijaksi?
YRJÖ. Sulle asian kerron, jonka kuitenkin pidän mitättömänä, mutta kerran luvattuani sulle ilmoittaa kaikki, niin tahdon sen kertoa.—Tämä Niilo, joka toisen perustalla nyt ylpeilee, mulle ilmoitti kerran, koska viini hänen aivossansa kuohui—selvänä hän kyllä taitaa vaikenemisen konstia—että sekä Elma että Kuusela ovat viimein hänen. Riemuten hän kertoili neidon lemmistyneeksi häneen auttamattomasti. Häneltäpä kysyin, olisko tämä visseytensä perustettu neidon omiin lupauksiin. »Hm», hän sanoi, »sen näen ulkokirjoituksesta, ja mitä isään kuuluu, niin tiedänhän, että raha nyt niinkuin ennenkin on tekevä ihmeitä», niin hän haasteli, mutta luulenpa hänen erehtyvän. Ja jos myös neito olis häneen taipuva, niin asia ei käy päisin Niilon elatusisän tähden, ja kaikkea rikkauttansa ei se poika lemmellensä uhraa.
TYKO. Ihastuttaa taitaa tämä neito, voimallisesti ihastuttaa.—Nyt vakoojaksi käyn ja jos huomaitsen sydämensä suostuvaksi toiseen, niin olkoon menneeksi.
PAULI. Julkisesti käymme esiin ja sitten sallimus ja taivas työnsä tehköön.
TYKO. Sen itse teemme, niin, me itse.—Päätökseni seisoo lujasti.
YRJÖ. Immen luoksi viipymättä, ja näkemän sun pitää hohtava lempensä sua kohtaan.
TYKO. Haa! hyppäisinkö luoksensa, sanoen: tässä olen, älä hylkää vanhaa kosijaas, vaan pidä häntä lämpöisenä vielä ja anna Niilolle rukkaset?
PAULI. Nyt korskea mieles sun eksyttää; ei ole sulla kylliksi syytä tainkaltaiseen tekoon, tahi etsit tekosyitä hänestä päästäkses, ja siis et lemmi häntä enään.
TYKO. Pauli, Pauli! tätä herjausta en juuri kärsis muilta. Mutta kuule syyni. Koska, lähteissäni sotaan, jätin jäähyväiset tälle neidolle, me silloin vannoimme valan niin korkean ja pyhän, että hän, joka sen rikkoa taitaa, ei ole ansaitseva tulla rakastetuksi, ei, vaan kirotuksi.—Tämän uskollisuuden lupauksen teimme. Alköön houkutelko sydäntämme kenkään muu, vaikka eroittaisi meidät onneton kohtalo ijankaikkiseksi, vaan muisto lemmestämme ainoa ilomme olkoon aina kuolemaan. Sen vannoimme esi-isiemme luitten, oman tuntomme ja kuolemattoman sielumme nimessä, ja todistajiksi huusimme Jumalan ja taivaan.