TYKO. Mutta jos hän ylenantais entisen morsiamensa?
MARKUS. Niin on hän vintiö, kaksinkerroin hänet hylkään.
TYKO. Mutta jos morsian hänet pettäis?
MARKUS. Yhtäkaikki; hänet olen hylännyt, ja siihen antoi hän mulle syyn.
TYKO. Yhtä kysymystä olen mietiskellyt: Kylmeniskö koskaan lemmen linna häntä kohtaan, jonka suonissa oma veremme virtaa? (Hetken äänettömyyttä.)
MARKUS. Herra, hän on minun lapseni. Totta sanoen, häntä muistelen usein. Urhea poika ja sanassansa pysyvä aina vimmaan asti; perintö veressä.—Vaan, mitä päättänyt olen, seisoo, seisoo ijankaikkisesti. Tieto aina päätöksessämme pysyneemme antaa ehjyyden tunteen, voiman hirmuisen, ja katsanto säkeniä iskee.—Mitä, jos sanani söisin, jota ennen en ole tehnyt? Mitä, jos kokoilija monivuotisesta kokouksestansa äkisti kadottaisi puolen? Ei! Niin olkoon kuin määrätty on. Oma poikani on perinnötön, ottopojalleni tulkoon kaikki.
TYKO. Mitä, jos nyt myöskin hän, näin sanon leikin vuoksi, rupeisi kiehtomaan tätä kiellettyä hedelmää, siihen pakoitettuna sen sokean jumalan nuolelta?
MARKUS. Kohta säätökseni kumoon, hän marssikoon Viitalasta, ja kerjäläinen maantieltä saakoon kaikki.—Huomatkaa: kuoltuani on suurin vihamieheni herrana tässä, jos ajoissa en katsoisi jonkun toisen etua; sillä hän, jolta kerran sain hengen, ja hän, joka tätä herra Maunoa on kantanut rintansa alla, he syntyisin olit samasta kohdusta.
TYKO. Ja sukuvihapa taitaa näyttää näin hirveän karvan.
MARKUS. Totta, mun herrani.—Mutta juokaat, te myös, herra Bertram, ja poistakaat tämä alakuloinen muoto. (Niilo tulee.) Donnerwetter, mon Cher Niilo! Oletko viimein kotona?