NIILO. Kirous! Tulenpa Kuuselasta, ja parastani olen koettanut saattaakseni näitä naapureita sovintoon, mutta mahdotonta. (Juo.)
TYKO. Sammumattomaksi tuntuu heidän vihansa.
NIILO. Ijankaikkisesti.
TYKO (erikseen). Katsokaamme kuinka, hän itsensä tässä asiassa kuvaa.
(Ääneensä.) Ankara oli kaiketi tämän vihan alkusyy?
NIILO. Valtiolliset eriseurat sen synnyttivät. Jos teitä miellyttää, niin tahdonpa teille kertoa tämän näytelmän, jossa minulla myös oli osa toimintoon; sillä missä jotain uskallettavaa tarjotaan, siinä kernaasti olen minä.—Mutta olenhan lapsikas haastellessani niskani poikki. Oh! hyvät herrat, siitä, jota nyt käyn kertoilemaan, mun taidatte saattaa hirteen; majesteetin rikoksesta, näettekö, niinkuin se kuuluis, ja syystä kyllä, ystävät.
TYKO. Olkoon teiltä kertomatta se, jota katuisitte.
NIILO. Olettepa ystäviäni, ja menestykäät huoneessamme kauvan.
TYKO. Teissä olemme aina kohdanneet hyväntahtoisuutta.
NIILO. Iloinen maljanne, toverit! (Juovat.) Juo urheasti, mun Yrjöni.
Sinä tiedät kaikki.
YRJÖ. Yhtä ja toista, mutta siitä ei mitään.